Omistettu sinulle, Canis lupus familiaris

Olen ilmeisesti edellisessä elämässäni ollut koira, sillä ihan pienestä tytöstä saakka olen koiraa itselleni halunnut ja oman koiran puuttuessa leikkinyt koiraa suurimman osan lapsuudestani. Välillä muiden iloksi, mutta suurimmaksi osaksi ehkäpä häpeäksi. Parhaimmillaan - vai pahimmillaan - eläytyessäni koiran rooliin purin jopa talomme isännöitsijää jalkaan 11 vuotta vanhemman isosiskon todistaessa tapahtumaa naama punaisena raivosta ja häpeästä. Elämän suurimpia onnenhetkiä sen sijaan oli kun isän kanssa käytiin ihan lemmikkitarvikeliikkeestä ostamassa leikkikoira-Samille oma hihna. Haagan metsätiet on koluttu moneen kertaan, sillä ulkoilutin tuntikausia naapureiden koiria. Ja messukeskuksen näyttelyt olivat  pienen tytön vuoden todellisia huippukohtia. Ei ihme, että olen päätynyt elämässäni tielle, jolla nyt kuljen.

Tämä rakkauteni koiriin on kantanut minua vahvana läpi koko elämäni - jopa niin pitkälle, että päädyin lopulta tekemään tätä työtä koirien ja koiraharrastajien kanssa. Nyt päätöksessäni lopettaa koirahallitoiminta koen yhtä suurinta ikävää ja luopumisen tuskaa myös siitä, että elämästäni häviää samalla ihanien ihmisten lisäksi suuri joukko aivan mahtavia koirapersoonallisuuksia. Olen aina sanonut, että pidän teidän kaikkien koirista ihan aidosti, rakkaudella ja suurella sydämellä. Jokainen niistä on omalaatuinen persoonansa ja ihan jokainen on omalta osaltaan opettanut minua askel askeelta yhä paremmaksi koirankouluttajaksi. Yleensä ne parhaimmat opettajat ovat olleet koiria, joiden maailma on ollut jollain lailla erilainen, jotka eivät toimikaan kuin ajatus tai niiden oma ajatus asioista on meidän ajatusta vahvempi. Silloin olen joutunut kasaamaan kaiken taitoni, jotta saisimme edes pieneksi hetkeksi kiinni siitä langasta, joka yhdistää koiraa ja ihmistä - loisi meidän välille yhteyden, jotta ymmärtäisimme toisiamme. Yksi hienoimmista tunteista eläinten kanssa toimimisessa on juurikin tuo ymmärryksen tunne. Kahden täysin erilaisen lajin välillä. Itse olen etuoiketettu, että olen tuon taidon ja kyvyn saanut elämässäni oppia  - toivon, että olen edes hitusen osannut tuosta taidosta opettaa myös eteenpäin.

Toisaalta tälläinen työ, jolle antaa paljon, on myös osaltaan syönyt intoa omaa koiraharrastamista kohtaan. Kun ohjaa, neuvoo, eläytyy ja panostaa paljon asiakkaiden hyväksi, on oma takki usein pitkien työiltojen jälkeen aika tyhjä. Seuraavana aamuna crossfit-sali tuntuukin houkuttelevammalta kuin oma agilityhalli. Nostan hattua kolleegoille, jotka jaksavat työn lisäksi käyttää vielä vapaa-ajan omien koirien treenaamiseen - moni jopa useamman koiran kanssa.

Toisaalta olen huomannut senkin, että koulutustaitojen karttuessa moni asia onnistuu melko vähäiselläkin harjoittelulla, kun osaa tehdä oikeita asioita oikeaaan aikaan. Nykyinen koirani on treenimääriin nähden kuitenkin jo melkoisen taitava agilitykiituri. Eräs ystäväni totesi hallipäätöksestä kuultuaan: "Ihana saada sut Lotta takaisin". Tuo lause sisältää paljon totuutta juurikin siitä, miten tämä työ on vaikuttanut omaan harrastamiseeni. Kaikki paine kisoissa ja muissa riennoissa näkymisestä, oman koiran kehittymisestä ja lajin hermolla pysymisestä käytännössä häviää. Se on toisaalta ollut osa sitä helpotuksen tunnetta tästä isosta päätöksestä. Se on varmasti ihan totta, jaksan tämän jälkeen taas erilailla pohtia myös omien koirien treenaamista - tavalla, joka oli ennen sitä minun agilityä. Ja joka on kuitenkin loppujen lopuksi tehnyt minusta myös tälläisen valmentajan mitä olen.

Hetkittäin olen tuntenut syyllistyyttä siitäkin, etten tässä agilityntäytteisessä elämässä ole jaksanut Plikan jalan vamman jälkeen aloittaa sen kanssa kunnolla mitään toista lajia. Koira, jolla moottori ei koskaan sammu, koira joka hakee vaikka kuun taivaalta kun sitä siltä pyydän. Uskollinen, ihana ystäväni. Tuota elämäni kelpietä katsellessa olen kuitenkin todennut, että sen elämä on täyttä kunhan se saa kulkea perässäni - ruskean varjon lailla -  elää vierelläni ja olla se rakas koira. Se saa juosta metsässä paljon vapaana, tehdä temppuja kotona ja noutaa välillä Killen treeneissä dameja - olla mukana ja osana laumaa. Ei se agilitykentille kaipaa. Minä se lopulta enemmän suren meidän uran liian aikaista päättymistä ja sitä, etten ole jaksanut löytää meille uutta harrastusta. Koira itsessään on lopulta kuitenkin se tärkein, ei se harrastaminen sen kanssa.

Jalan osalta tilanne on pysynyt melko ennallaan. Vanha kipu kummittelee matkassa, mutta on päiviä, jolloin se on selvästi vähäisempää. Keskustelu jalan kanssa on selvästi tuottanut tulosta. Huono asia on se, että tuo vanha kipu ärtyy töissä. Hallin pehmeä matto ei tee sille hyvää, joten päätin kävellä töissä aina kepin kanssa, jotta rasitus jalalle olisi vähäisempi. 

Tiistaina aloitin pilatestunnit. Tunneilla on aivan ihana ohajaaja ja uskon, että tuo tekee jalallekin hyvää, kun liikuntaa voidaan lisätä ja jalkaa opetetaan taas kävelyyn. Lähdetään pienistä palasista liikkelle ja opetetaan kroppaa toimimaan oikein. Oman kehon kuunteluun tulee taas yksi taito lisää. Olen innoissani!

Rauhallista pyöräilyä on myös kokeiltu ja se on ihanaa, että koirien kanssa pääsee tuonne luontoon.
Piti ensin aloittaa vähän tasaisemmista maisemista, jotta jalka ei suutu. Perjantaina alkaa sitten fysioterapia, katsotaan millaisia ajatuksia sieltä lähtee jälleen matkaan ja millä mielellä silloin kuljetaan - niin ja saanko jo luvan aloittaa uimisen!