Voihan Kaarina Jalkanen!

Vaikka kuinka varpaankynnet lakattiin vaaleanpunaiseksi ja Kaarina Jalkasta - kyllä, luit oikein, jalka on saanut matkanvarrella ihan oman henkilöllisyyden - hellittiin ja pidettiin hyvänä, niin se päätti suuttua. Taas kerran. Ja verisesti. Ilmeisesti se olisi halunnut jatkaa Burana-kuuria (jota syötiin uudisluumuodostuksen ehkäisemiseksi kolmen viikon ajan leikkauksen jälkeen) ja Jukan (Kangas) manipulointikäsittely ensimmäisellä fysioterapiakäynnillä oli sille liikaa, sillä viikonloppuna haava alkoi tuntua melkoisen jomottavalta. Työpäivän päätteeksi kun otin kenkiä illalla pois, näytti haava jo aika villiltä ja koko jalkateräkin oli turvoksissa. Voihan Kaarina minkä taas teit! mikä ihmeen persoonallisuushäiriö sua vaivaa, kun mikään ei koskaan mene sunnittelmien mukaan. Hankkiudu terapiaan typerä jalka!

Minä sen sijaan hankkiuduin työmatkalla kotiin palatessani Jyväskylään päivystykseen näyttämään jalkaa ja lääkäri määräsi antibiottikuurin ja kehoitti lisäksi olemaan vielä yhteydessä leikanneeseen lääkäriin. Kun on yksityisellä asiakkaana, niin asiakas on todellakin asiakas, sillä olin leikkauksen jälkeen saanut mukaani Mikon (Kirjavainen) kännykkänumeron, johon näpyttelin sunnuntaina viestiä tilanteesta, pahoitellen viikonloppuhäiriötä. Mikko vastasikin samantien ja kehoitti saapumaan maanantaina vastaanotolle, jotta haavan tilanne tarkistetaan.Tulehdukset näinkin pitkän ajan kuluttua toimenpiteestä ovat harvinaisia, joten Mikko halusi nähdä haavan. Että tiedoksi vaan Kaarina, jos et vielä ole tuntenut oloasi jotenkin erityiseksi, niin nyt se on jopa huippuortopedin toimesta todettu! Josko tämä riittäisi sinut lepyttämään. 

Aikalailla punainen koko Kaarina Jalkanen.

Ei tämä nyt ihan normaalilta näytä.

Lääkärikäynti ei ollutkaan sitten niin mukava. Haava avattiin ja alempana olevat itsestäänsulavat tikit otettiin pois. Alue oli jo niin kipeä, että toimenpide piti tehdä puudutuksessa, sillä multa meinasi lähteä taju, kun haavaa vähänkin kaiveltiin. No, sattuipa se puudutuskin, mutta eipä itse kaivelu sitten enää. Syytä tulehdukselle ei voida kuin arvailla. Kuitenkin joku pöpö sinne on päässyt ja kun tulehdus alueelle pääsee, pitää tikit sitten ottaa pois, sillä ne pitävät tulehdusta alueella muuten yllä. Kotihoitona suihkuttelua vähintään kaksi kertaa päivässä, sillä haava tulee nyt pitää auki, jotta se paranee ensin sisäkautta. Saikkua tuli keskiviikkoon saakka, sillä turvotusta alueella tulisi nyt estää, jotta haava lähtee hyvin paranemaan. Eli käytännössä minä makaan jälleen koipi pystyssä täällä sohvalla - ihan kuin tässä ei olisi jo riittävästi maattu. Kuvat haavasta pitää lähettää Mikolle keskiviikkona ja perjantaina. Keskiviikkoon mennessä pitäisi haavan kuulemma näyttää jo paljon paremmalta.

Ja tulihan se itkukin, vaikka kuinka yritin olla reipas. Siinä Kampin metroaseman edessä soittaessani Lasselle, etten kyllä nyt selviä kotiin ilman kyytiä. Itketti ihan kaikki. Eikä vähiten se, että taas olen tilanteessa, kun töiden osalta joutuu järjestelemään kaiken uudestaan - valitettava totuus on, ettei tuuraajiin ole yksinkertaisesti enää varaa. Toivon ja uskon, että kaikki ymmärtävät tilanteen - en minä itsekään tälle mitään mahda. Mutta se täytyy nyt kyllä sanoa, että kun se päivä koittaa,että saan muita töitä ja voin yrityksen toiminnan siirtää lähinnä harrastukseksi, korkkaan minä skumpan ja juotan samalla Kaarinankin huppeliin. 

Tällä viikolla olen selvästi ollut itsekin jonkinlaisen terapian tarpeessa. Onkohan kyseessä joku jälkijättöinen sterssireaktio tai joku? tiedä häntä. Yleisesti ottaen olen elämässäni melkoisen skarppi ja muistan asiat ja aikataulut ilman, että kaikkea tarvitsee edes kalenterista tarkistaa. Toki käytän työssäni kalenteria ja merkitsen kaiken sinne, mutta usein viikon menot - niin työn kuin vapaa-ajan - ovat hyvässä järjestyksessä aivojeni lokeroissa. Tällä viikolla sen sijaan olen unohtanut vaikka mitä, niin isompia kuin pienempiäkin asioita. Aivoni ovat kuitenkin viime tipassa asiat lopulta muistaneet, mutta se tunne siitä, että todentotta, olen ollut tämänkin asian unohtamassa, on ollut hieman omituinen! Suurimpana asiana olin unohtaa mennä töihin. Kyllä, siis töihin. Olin sopinut yksityistunnit alkamaan ennen viikkoryhmiä ja siinä sitten vaan ollamöllöttelin sohvalla 10 minuuttia ennen kellonaikaa kun olisi pitänyt olla hallilla! Aivot kaivoivat tämän tiedon jostain viime tipassa ja huusivat alarmia niin, että sinkosin sohvalta aika teholla pystyyn, autoon ja hallille - ollen vain 10 minuuttia sovitusta myöhässä. Noloa. Asia, jota ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut. Sitten unohdin koiran kotiin, jota tultiin hallille rokottamaan, palauttaa Felixin voittaman kiertopalkinnon, ystäväni synttärit..niin ja olin unohtanut myös sovitun ratsastuksen, ellei ystäväni olisi siitä muistuttanut. Aika hyvin klaarattu, vai mitä ystäväni, sillä epäilen ettet tajunnut, ettei minulla ollut hajuakaan mihin kellonaikaan ja mille päivälle tuo oli sovittu. Onneksi ei ollut tullut sovittua mitään muuta tuohon ajankohtaan ja ilmestyin tallille oikeana päivänä. Tuntuu, että kuuppa alkaa nyt olla jollain lailla ylirasittunut.

Mun varajalat eli Nisse ja Nissen hurmaava harja.

Fysioterapia aloitettiin tosiaan viime perjantaina ja käynti oli sekä fyysisesti että henkisesti tarpeellinen. Päällimäisenä mieleeni jäi Jukan sanat hänen tutkiessaan jalkaa; "Täällähän on nyt aivan loistavat liikeen mahdollisuudet!". Mahdollisuus. Se on hyvä sana. Ostetaan sana mahdollisuus! 

Haavan tilanteen takia kaikkea manipulointia ei voinut tehdä, mutta luulenpa, että mulle riitti sekin, mitä Jukka teki. Kaikki ei nimittäin tuntunut niin mukavalta ja Jukka vaan huuteli mun vinkuessa penkillä, että kyllä sä kestät, hengität vaan rennosti. Mutta mikä mukavinta, sain luvan aloittaa kuntopyöräilyn ja salilla käymisen. Myös jalkakyykkyjä saisi tehdä, kunhan vanha kipu ei liikkeessä tuntuisi! Jee ja jippii, pääsisin vihdoin hikoilemaan kunnolla. Tosin nyt kun haava on tulehtunut ja kaiveltu, siirtyy tuo jälleen odottamaan sitä sopivaa ja oikeaa hetkeä. Kävelyhän on edelleen kielletty tuon vanhan kivun takia.

Hyvä keskustelu virisi myös siitä, kun ihmettelin, että seuraava aika olisi vasta kolmen viikon kuluttua. Jukka sanoi, että onhan tuossakin jo tekemistä, kun pääset salille ja pyöräilemään. Totesin, että juu ei siinä mitään, sillä tällä hetkellä olen tilassa, jossa millään ei enää ole väliä. Ei sillä milloin kävelen, ei sillä milloin juoksen, ei edes sillä milloin pelaan kössiä tai juoksen agilityä. Kaikki on hävinnyt. On vain tämä hetki ja ne pienet askeleet eteen päin. Tähän Jukka totesi:" Saattaa kuulostaa karulta, mutta nyt olet henkisesti siinä tilassa, jossa paranemisen mahdollisuudet ovat parhaat. Kun riisutaan kaikki, jäljelle jää vain nöyryys ja tämä hetki". Mä meinasin niin taas ruveta itkemään. Sanat olivat niin totta. Kaikessa karuudessaan. Mut on henkisesti riisuttu, paljaaksi, lähes vereslihalle. Tie tästä on vain ylöspäin.