Yhden oven sulkeutuminen

Viikko leikkauksesta on sananmukaisesti makoiltu. Jalka on toipunut koettelemuksesta erittäin hyvin, samoin korvienväli. Asiaa on auttanut se, ettei jalka ole missään vaiheessa tullut sen kummemmin kipeäksi. Olen nukkunut yöt hyvin ja tällä hetkellä jalalla käveleekin jo, hitaasti tosin, mutta kävelee. Turvotusta ei juurikaan ole ja haavakin on rauhallinen. Kivuton tunne on jotain niin hienoa - vaikka tuo tuosta kipeäksi tuliskin, kun liikettä lisätään, niin tästä hetkestä osaan nauttia ja täysillä.  

Jalka-raukka ei tosin tällä hetkellä osaa kävellä; ontumisen malli on niin syvällä jo tuolla aivoissa, että pitää oikein miettiä, miten jalkaa käytetään ilman ontumista! Mahtaa muutenkin olla jalalla opettelemista, kun liikettä tuolla keskiosassa on nyt niin paljon enemmän mitä ennen. Mikko sanoinkin leikkauksen jälkeen, että ero ennen leikkausta ja sen jälkeen oli todella iso. Että on tässä vielä paljon kuntoutusta ja pieniä askeleita otettavana, ennen kuin juoksen ekan kerran tuon pururadan ympäri. Tätä kirjoittaessa katselen ulos ikkunasta, sadekeli, mutta +14 mittarissa - mahtaa pururataa ympäröivä metsä tuoksua vahvasti! Mielensopukoista löydän tuon tuoksun ja tiedän, että sinä päivänä, kun juoksulenkillä pääsen tuota tuoksua keuhkoihin vetämään, hengästyneenä huohottamaan, olen löytänyt osan onnellisuuden ytimestä. 

Onnellista on myös se, että elämässäni puuhaa 77-vuotias, tehogeeneillä varustettu äiti. Äiti saapui meille leikkauspäivänä lapsenvahdiksi. Tai niin me aina asian ilmaisemme, mutta "kaupan" päälle tänne ilmestyy aina ehkäpä mummojen maailman tehokkain siivoaja, pyykinpesijä, silittäjä (asia, jota itse teen ehkä viisi kertaa vuodessa!), ikkunoidenpuunaaja, kaappienjärjestelijä ja pihanharavoija. Toisaalta onnellista, että meidän talossa ei hommat lopu kesken - eipä tule äidillä aika pitkäksi. Olisihan se tylsää pelata sadatta kertaa UNO:a tai ratkoa ristikoita tunnista toiseen. Täällä pääsee tekemisen makuun! Vaikka emme sitä luonnollisesti millään tavoin vaadi, mutta emme estelekkään ( vaikka on äidillä tietyt kaapit ja komerot minne ei saa koskea!). Jos joku kokee itseäni suurempaa nautintoa silittämisestä, niin mikäpä siinä, silitetyt pikkuhousut voi joskus olla vallan erilainen kokemus. Ihmettelen miten perinnöllisyyskaavat ovat jollain lailla hoitaneet asian niin, että tämä kotitaloudenhuolenpitogeeni on kokonaan jäänyt minun geenikartalta puuttumaan. Kiitos rakas Äiti. Kiitos, että olet ja rakastat meitä, juuri tuollaisena kuin olet.

Siihen se Mummo ne narsissitkin ehti istuttaa.

Sohvalla maatessa on aikaa ajatella. Enemmän mitä moneen aikaan - jopa vuosikausiin. Jalkahan on muutenkin jo tehnyt sen, että se on pysäyttänyt minut monella lailla. Ihan fyysisestikin toki, mutta muutenkin; kuuntelemaan itseäni, ajatuksia, oloa, tunteita - pohtimaan sitä kaiken kuuluisaa omaa elämää.  Se on hienointa, että sieltä itsestä on löynyt niin paljon uusia juttuja - kannattava tutkimusmatka siis. 

Sohvalla maatessa syventyi myös oma ajatus yrittäjyydestä ja oman yrityksen tilasta. Se todellisuus siitä, miten haavoittuvaista kaikki on. Tämän jalan kanssa olen kuitenkin pystynyt käymään töissä, mutta entä jos tulisikin se päivä, jolloin kävisi pahemmin. Vaikka pidemmäksi aikaa. Mitä sitten tekisin. Nämä ajatukset ovat viimeisen vuoden aikana voimistuneet ja tuoneet hiljalleen pintaan hiipivän pelontunteen. Kun toimii yrittäjänä - erityisesti yksin - ei saisi pelätä, vaan olla rohkea - joskus jopa uhkarohkea. Pelko lamauttaa ja tekee varovaiseksi. Tämän tunteen ottaessa valtaa en olisi enää se sama rohkea Lotta, joka avasi 2014 Riihimäelle Suomen hienoimman agilityhallin, se Lotta joka uskoi siihen mitä tekee - uskoi siihen, että tämä kantaa. Pelon ottaessa enemmän tilaa, en saisi tätä yritystä enää pärjäämään. Tein kuten elämässäni muulloinkin; nukuin muutaman yön yli, juttelin itseäni viisaampien ihmisten kanssa ja tein lopulta elämäni yhden suurimmista ja vaikeimmista päätöksistä: irtisanoin oman agilityhallin vuokrasopimuksen. Palatsin, jonka pystyyn laittaminen on ollut elävä todiste minulle siitä, että yksi ihminen voi halutessaan tehdä mahdottomasta totta, todiste siitä, mitä on olla oikeasti rohkea. Nyt tarvitsin sen rohkeuden tehdä tämän päätöksen. 

Hallin tunnelmia 2013 avajaisista. ( kuva Jukka Pätynen)

Toki päätökseeni vaikuttivat muutkin olemassaolevat faktat; lämpimät talvet eivät suosi halliyrittäjää, kun osa porukasta harjoittelee ulkona, niin pitkään kuin mahdollista(tai mikä talvi, lunta ja pakkasta on juuri ja juuri kaksi kuukautta talvesta), alv-kanta 24% on käsittämätön asia agilityn kohdalla ja se, että kulut hallin osalta ovat melkoisen suuret.  Uusia halleja on tänä aikana noussut erityisesti pääkaupunkiseudulle, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös toimintaani. Jotta halli olisi vielä jatkossa kannattanut, olisi se vaatinut hurjan määrän työtunteja lisää. 

Oman valmennustoimintani kohdalla olisi riittävä asiakasvirta vaatinut myös lisää työtunteja markinnoinin ja näkyvyyden osalta. Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa totesin; agilityn typerin piirre on se, että valmentajia/kouluttajia arvostetaan pääasiassa kilpailumenestyksen kautta. Tämä on piirre, joka vallitsee nimenomaan koiralajeissa - en edes puhu urheilusta, sillä urheilussa ei tälläistä ilmiötä juurikaan ole, vaan valmentajia arvostetaan nimenomaan valmennettavien menestyksen kautta. Mielestäni tämä kertoo agilityn kehittymättömyydestä urheilulajina. Näin ollen jalan tilanne on suoraan vaikuttanut kilpailemattomuuteni kautta siihen, miten minulle on töitä tarjolla. 2015 vuoden tilinpäätös oli oikein hyvä, mutta numeroiden ohessa ei kerrota työtuntien määrää - jos olisin jatkanut hallin kanssa, työtunteja olisi tullut viime vuotta enemmän. En ehkä olisi halunnut viedä itseäni siihen pisteeseen, että lopetan halliyrittäjyyden vasta, kun olen totaalisen väsynyt ja loppu - vellit housussa. Yrittäjyys on vainua tulevasta, reagointia siihen, mitä mahdollisesti on edessä. Tämä päätös oli juurikin sitä; vainua, jota tulee osata kuunnella. 

Vaikeaksi päätöksen ennen kaikkea teki se, että olen nauttinut suunnattomasti työskennellessäni ryhmäläisten kanssa. Minulla on ollut etuoikeus olla tekemisissä valtavan ihanien ihmisten kanssa, osan kohdalla jopa vuosia. Olen nähnyt monien koirakoiden uran sieltä pentuvaiheesta eteen päin, osan kohdalla jopa SM-kisoihin saakka. Kulkenut polulla mukana, opastanut ja tukenut parhaani mukaan. Te kaikki ihmiset, jotka hallillani olette käyneet, olette omalla panoksellanne tehneet työstäni mukavaa - tunnelma ja ilmapiiri hallilla on aina ollut niin positiivinen ja lämmin. Juuri sellainen, jonka itsekin sen haluan olevan - sellainen, joka kuvastaa yritykseni arvomaailmaa. Uskon, että meillä on ollut aidosti hauskaa. Siksi minusta nyt tuntuu pahalta jättää tuo kaikki taakseni, olette olleet työurani ehdottomasti parhaimpia työkavereita. Hallilta klo 22.30 kotiin ajaessa olen harvoin tuntenut väsymystä pitkistä illoista tai turhatumista iltapainotteisesta työstä. Nyt olen kiitollinen siitä, että tälläistä onnistuin elämääni luomaan. Kiitos  - teille ihan kaikille.  
 
Ja tähän väliin tauko, sillä se ensimmäinen itku tuli juuri. 

Yritystäni en vielä tässä kohtaa aijo laittaa nippuun, vaan teen hommia nyt ilman hallia ( hallin irtisanomisaika on 3kk eli sen ajan puuhaan hallissa) - tämä myös mainoksena kaikille, jos valmennusta ollaan vailla. Ja voihan se olla, että hallille löytyy joku innokas jatkaja, siellähän on kaikki valmiina. Minun suunnitelmissa on kuitenkin hakea ihan tavallista palkkatyötä. Tämäkin mainoksena, lähinnä sinne liikuntaan ja hyvinvointiin liittyville aloille. Uskon, että joku haluaa tälläisen rohkean ja päättäväisen ihmisen töihin - joka toivottavasti myös arvostaa yrittäjänä toimimisen aikaa kouluna, joka opettaa tekijälleen paljon. Uskon, että hyville tyypeille löytyy aina töitä ja uskon olevani sellainen - hyvä tyyppi.  

Toivon, että katse säilyy kirkkaana, vaikka tuntuu, että isoja päätöksiä on nyt hieman liikaa.