Leikkauksesta jalka on toipunut hyvin ja mikään kohta, jota on operoitu ei ole kipeä. Vaikka haavassakin on vielä tikit ja jalka on mustelmainen, niin silti se on oikein hyvä ja kaiken sen osalta voisi hyvinkin jo rauhallisesti kävellä ja totutella jalkaa uuteen elämään. Mutta ei. En voi, kun tuonne jalan takaosaan sattuu. Heti kun sain lupaa ottaa jalalla askeleita, niin muutaman päivän päästä sen tunsin, se on niin tuttu tunne, ei sitä tarvitse edes kuulostella - se kaveri alkaa olla yksi tunnistettavimmista. Ja huomioden sen, että uudisluumuodostuksen estämisen takia syön 800mg buranaa kaksi kertaa vuorokaudessa, niin silti tuo vieras, jonka jo häädin mielessäni huitsin kuuseen, kehtaa noin vaan, lääkkeistä huolimatta, ilmestyä takaisin.
En minä oikeastaan tiedä mitä odotin leikkauksen osalta tuon kivun suhteen. Tiesin, että leikkaus ei välttämättä auta ja tiesin senkin, ettei tuo kipu sieltä häviä - ainakaan heti. Mutta silti olin sitä mielessäni ilmeisesti toivonut, ihan pikkaisen, että se kipu olisi jäänyt sinne Mikon veitsien matkaan, hävinnyt kuin taikaiskusta. Sillä kun tunsin tuon kivun jälleen, purskahdin itkuun, joka ei meinannut loppua. Aurinko paistaa täydeltä terältä, mutta sen valo ei nyt juuri tänään ulotu tämän mielen sopukoihin.
Laitoin lääkäri-Mikolle meiliä, että miten tähän kipuun nyt pitäisi suhtautua ja miten toimin ennen fysioterapian alkua, joka on vasta 22.4. Mikon vastaus oli:" Keskity nyt liikelaajuuksien ylläpitoon ja jätä kävelyt silloin kun se on kivuliasta, minimiin, kunnes olet Jukan ( Kangas) kanssa katsonut toiminalliset asiat kuntoon".
Tämä on taas se päivä, kun tarvitsee vaan punnertaa. Punnertaa itsensä pinnalle ja ottaa muutama syvä hengenveto. Keskustella itsensä kanssa oikein. Kyllähän sitä on jo treenattu moneen kertaan - mutta miksi se edelleen tuntuu niin vaikealta? Miksi musta tuntuu, että mun voimat on häviämässä.
Tämä viikko on ollut mulle raskas, ihan liikaa päätettäviä, isoja asioita - ja nyt tämä vielä tähän päälle. Nyt multa löytyisi niitä kuuluisia pullotettavia kyyneleitä lähettäväksi Baden Baadeniin.
Onneksi tässä viikolla keksin myös sen, että nyt mä suuntaan mun ajatuksia asioihin, jotka on vuosien varrella jääneet niin yrittäjyyden, perheen kuin koiraharrastustenkin jalkoihin.
Ensimmäisenä niistä esittelen teille viuluni, jonka hain yläkerran vaatehuoneesta. Nyt se on silmissäni niin kaunis, ehdottomasti yksi kaunneimmista esineistä mitä voi olla. Teininä inhosin sitä, se oli mielestäni ruman oranssi, kun muilla oli kauniita tumman tammen värisiä viuluja. Soittaminen oli myös nuorena usein pakkopullaa. Siitä huolimatta soitin lähes 11 vuotta, kävin teoriatunneilla ja orkesterissakin. Urheilu vei meneessään ja tuo soitin on kiltisti kulkenut kotelossaan vaatehuoneesta toiseen ympäri Suomea. Onneksi se vaikuttaa anteeksiantavalta viululta, sillä kun otin sen kotelostaan ja viritin, se soi kauniisti ja syvällä tummalla äänellä. Tästä alkaa uusi viulunsoittamisen aikakausi. Tiedän isä, että erityisesti sinä olet onnellinen tätä lukiessasi.
Loppuun kauniit sanat eräältä asiakkaalta, joka oli pahoillaan hallitoimintani loppumisesta:
" Olen seurannut blogiasi myötätunnolla, koskettavaa tarinaa! Kunnioitettavaa sinulta, kun et anna kivun määritellä sinua ja elämääsi, vaan teet asioita, joita haluat ja jotka tekevät sinusta Lotan."
Yritän siis pitää itseni Lottana. Tämänkin päivän jälkeen. Parhaani mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti