Tästäkin marraskuun lopun jumppaohjeesta pääsin todella nopeasti liikkeisiin, jossa seisoin ja jalalla oli enemmän painoa - kipu ei siitä huolimatta hävinnyt. Oikean jalan pohje alkoi olla vain muisto entisestä vahvasta pohjelihaksesta.
Jotta en kokonaan taipuisi mieleltäni lyttyyn kivun alla, päätin kokeilla kaikenlaista - myös mitä jalka kestää ja mitä ei. Päätin myös ajatella asioita, mitkä ovat hyvin elämässäni ja millaisia hienoja mahdollisuuksia on olemassa. Agilityn osalta tosin en voi välttyä hitusen mieltä masentavalta ajatukselta, että ensin 2013 minulta hajosi parhaimmassa iässä oleva huippukoira ja sen jälkeen sitten oma jalka. Nämä molemmat seikat ovat vaikuttaneet suoraan myös työhöni, sillä agility on edelleen valitettavan kisa-arvostettu laji - vaikka eihän ammttitaitoni ole mihinkään hävinnyt, vaikken kisäkentillä juoksekaan. Mutta, vain aika näyttää mihin yritykseni toiminta etenee ja millaisia muutoksia on edessä. Täällä etelässä ala on kuitenkin tällä hetkellä myös aika kilpailtu.
Kaiken tämän muutoksen ja ajatusmyllyn keskellä olen kuitenkin ollut onnellinen siitä, että elämässäni on ihana mies ja ihana lapsi: oma perhe, joka on välillä ollut varmasti myös kovilla tämän taisteluni keskellä. He ovat kuitenkin kestäneet ja tukeneet parhaansa mukaan. Vaikka totuus tälläisissä asioissa lienee kuitenkin se, että suurin taistelu käydään yksin: omien tunteiden ja mielen kanssa. Muokkaamalla omaa ajatusmaailmaansa ja sitä miten tunteisiinsa reagoi. Se on loputon yksinpuhelu - matka mielensopukoihin. Lupa kokea kaikkia tunteita on ollut myös tärkeää. Se, että tänään itken ja olen lähes murtumassa, ei tarkoita sitä, ettenkö huomenna nauraisi ja olisi onnellinen. Tämän olen oppinut oman kokemuksen kautta.
Oma kroppa ja mieli kestää uskomattoman paljon. Tästä voimasta kertoo myös se, että syksyn aikana sain yllättäen erikoisen hormonihäiriön. Kuukautiset vain jäivät pois - ja en, en ollut siis raskaana! - ja niitä ei vaan enää kuulunut. Kaikesta lääkärillä juoksemisesta väsyneenä marssin siis tämän kaiken päälle vielä gynekologille. Munasarjoissa todettiin häiriö, joka oli aiheuttanut sen, että toinen munsarja oli paisunut isoksi rakkulaksi ja tuotti näin ollen hurjan määrän keltarauhashormonia, joka osaltaan esti kuukautisten tulon. Kohdun limakalvo oli tuossa vaiheeessa hurjat 2,5cm! Kuten kaikki naiset tietävät, niin hyvä gynekologi on elämämme yksi tärkeimmistä henkilöistä ja näin on myös minulla. Ihana gynekologini Minna sanoi seuraavat sanat, jotka laittoivat jälleen kyyneleet valumaan kasvoillani:" Kuules Lotta, tuo jalan tilanne on rasittanut sinua todennäköisesti enemmän mitä itse olet edes ymmärtänyt tai antanut edes lupaa ymmärtää. Tälläinen häiriö johtuu yleensä stressistä." Ja näinhän se varmaan oli ollutkin. Kroppa lopulta kertoi, millä tasolla oltiin puskettu stressin osalta jo pitkään. Onneksi lääkeillä tilanne saatiin korjattua, vaikka nuo lääkkeet meinasivatkin sekoittaa pääni ihan lopullisesti. Mutta selvisin tästäkin kokemuksesta.
Tuon jälkeen pyrin keskittymään enemmän positiiviseen ja hyvään, vaikka työasiat painoivat mielessä lähes joka viikko. Onneksi työssäni saan kuitenkin olla tekemisessä aivan valtavan ihanien ihmisten kanssa, jotka ovat tämän tilanteen ymmärtäneet, ja tekevät työstäni mieluista. Olette ihanaa porukkaa! Tunnelma hallilla on aina niin iloinen ja positiivinen. Lainatakseni yhden ystäväni sanoja: " Lotta, sun takana on satojen ihmisten tuki". Näinhän se on. Kiitos kaikki asiakkaat sekä ystäväni - tiedän että olette siellä, vaikka ette puolestani tätä taistelua voi taistellakaan.
Eräänä päivänä mietin asioita toisinpäin.
Vaikka en voi kunnolla kävellä - voin onneksi ratsastaa! Kiitos Annika ja ihana Nisse <3
Vaikka en voi pelata squashia täysillä, niin linja-boastin lyöminenkin voi olla iso juttu - ja tehokasta!
Agilityssä Killellä on ihan yhtä hauskaa seisooko vai juokseeko mamma! ja kiitollinen olen siitä, että meillä on myös metsästys: harrastus joka on koukuttanut molemmat täysin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti