Tuntuu käsittämättömältä jakaa tunnekokemusta läheisen ihmisen kanssa, joka on muutama vuosi sitten menettänyt pienen tyttärensä traagisen onnettomuuden seurauksena. Tuntuu täysin käsittämättömältä, miten tunnepohjalta molemmilla on kuitenkin käsiteltävänään sitä lähes samaa luopumista, epätoivoa, surua - lohduttomuutta, joka kumpuaa samoista lähteistä, meidän sisimmästämme. Skaala on vain erilainen, enhän missään tapauksessa voi verrata omaa tilannettani siihen, kun joku on menettänyt oman, ainoan lapsensa - mutta syvimmiltään me silti koimme myötäkokemisen tunnetta toisiamme kohtaan. Meidän tunnekanavat ovat samaan suuntaan avoimina. Lohduttavaa tuossa hetkessä oli kuitenkin se, että me myös koimme yhdessä voimakasta tunnetta selviytymisestä, näemme valoa ja uskomme tulevaan. Tuossa hetkessä, tämän läheisen ihmisen kanssa, oli kuitenkin vahvasti läsnä myös nauru; voima joka kantaa vaikeidenkin asioiden yli. Niin kauan kuin kykenemme nauramaan, on myös toivoa.
Toisaalla koin taasen tunneyhteyttä erään ystäväni kanssa, jolta oli muutama viikko aikaisemmin leikattu rintasyöpä. Tapahtuma, joka on pysyttänyt heidän perheen elämän. Asia,jossa päänsisäinen tunnemyllerrys on kuin hirmumyrsky, jonka sisälle meinaa hukkua. Päällimmäisenä tunteena tuosta kohtaamisesta jäi mieleeni ajatus siitä, että ei meidän tarvitse aina olla vahvoja ja reippaita. Taistelu itsessään on jo riittävän kovaa, joskus voi ihan luvalla myöntää, ettei jaksa olla reipas ja pärjäävä - mennä vain siinä hetkessä yksi henkäys kerrallaan. Tämä ajatus on auttanut ystävääni kestämään tuota tukahduttavaa tunnetta siitä, että selviytyykö hän tästä taistelusta voittajana. Hyväksyminen ei ole luovuttamista. Itse olen tämän taistelun osalta päässyt pisteeseen, jossa hyväksyn kivun läsnäolon, hyväksyn sen todellisuuden, jossa juuri nyt elän. Se ei tarkoita sitä, että olisin luovuttanut, vaan sitä, että käytän energiani siihen, että kykenen näkemään tämän asian yli - sen mikä on merkityksellistä. Toivon todella, että ystäväni selviytyy omassa taistelussaan voittajana, taistelussa, jota ei millään tavalla voi edes verrata omaani. Toivottavasti voimme jonain päivä yhdessä nostaa maljan reippaille tytöille - tytöille, jotka jaksoivat taistella!
Olen myös saanut hienoja kirjoituksia ystäviltä ja tuttavilta, joiden elämässä on ollut joitakin vastaavia kokemuksia. Tunteita ja ajatuksia muuttavia voimia. Tuntuu hyvältä, että olette siellä; elämässä ja kokemassa asioita omalla tavallanne. Ja ennen kaikkea jakamassa niitä. Arvostan sitä aivan valtavan suuresti. Tulee tunne, että kaikesta huolimatta me kaikki olemme yhtä, samassa veneessä kaikkine iloinemme ja suruinemme.
Tähän loppuun haluan jakaa teille pian 78 vuotta täyttävän isäni sähköpostin, jonka sain tänään. Kirjoitus lämmitti mieltäni ja oli taas osoitus siitä, että vaikka kaikkia ihmisiä ei joka päivä - tai edes joka kuukausi - näkisi, niin ajatuksissa me jaamme toistemme elämää. Tälläiset viestit ovat ainakin minulle tärkeitä, osoitus siitä, etten ole yksin. Se täytyy tosin todeta, että niin näyttäisi se elämä pehmentäneen niin isää kuin tytärtäkin - ja hyvä näin. Näin sen kuuluu tässä elämässä kai mennäkin.
" Rakas Kaarina. Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa enkä ole ihan varma, muistatko sinä minua. Minä sinut kyllä muistan. Voisinpa sanoa, että melkein ensimmäisistä varpaittesi kipristelyistä asti! Ja se vasta oli hienoa nähdä, kun otit ensimmäiset horjuvat askeleesi ja kupsahdit vähän päästä pitkin pituuttasi lattialle! Sitten niitä askeleita onkin kertynyt mahtava määrä.
Muistanpa senkin, miten esiinnyit koiran jalkanakin ja mennä
viiletit pitkin meidän pihaa. Joutuipa siinä talomme isännöitsijäkin
välillä hankaluuksiin sinun kanssasi. Sen perästä olen nähnyt sinun
kiitävän pitkin jäätä, jalkapallokenttää ja kössihallin pintaa -
agilityradoista nyt puhumattakaan! Muistanpa senkin, että joskus osasit
olla paikoillasikin, kun piti keskittyä viulunsoittoon. En tietenkään
tiedä puoliakaan kaikesta siitä, mitä olet matkoillasi kokenut, mutta
siitä olen varma, että olet tuottanut Lotalle lukemattomia
ikimuistoisia hetkiä - ja tietenkin minullekin.
On ollut suorastaan sydäntä särkevää nyt kuulla, miten paljon olet
viime aikoina joutunut kärsimään ja nilkuttamaan hoitopaikasta toiseen.
Ja mikä ikävintä: mistään ei tahdo löytyä sellaista poppamiestä, joka
osaisi keksiä avun vaivaasi. Toivoisin niin, että jälleen voisit kirmata
kivutta missä ikinä toivotkaan. Minä puolestani en osaa muuta kuin
toivoa parasta ja rukoilla, että jonakin päivänä olisit taas terve ja
iloinen Kaarina.
Rakkain terveisin;
Lotan isä "
Ps. Kaarina leppyi Mikon käsittelyssä ja haava näyttäisi rauhoittuneen, huomenna siis takaisin töihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti