Suosituksia kun kyselee, niin vastauksena saa nopeasti kaksikymmentäkin eri nimeä - valitse siitä sitten se paras! Toiselle joku hyvä voi toiselle olla surkea. Omalla kohdallani koulutus - ja erityisesti FT opinnot - tekevät sen, että henkilön on oikeasti oltava todella hyvä ja osata hommansa.
Yhtenä nimenä nousi esille Jarmo Ahonen, jolle ei sitten oikeasti saanut ajan aikaa kuin jonnekin kesän lopulle - eipä ollut tuossa tilanteessa varaa odotella sinne saakka. Sitten lopulta löytyi useamman suosituksen kautta Jukka Kangas ja hänen firmansa Fysioterapia-konsultit FTK Helsingistä. Jukka on Jarmon tapaan todella suosittu ja aikoja löytyi huonosti, mutta etuna tuohon paikkaan oli se, että Jukka pystyisi konsultoimaan tarvittaessa terapeuttia, jolla kävisin. Tässä kohtaa voinkin kiittää Jukkaa, Janne Koposta ja Yolanda Ehrnströmiä ammattitaidosta, paneutumisesta tilanteeseen, kannustamisesta ja myötäelämisestä - joka kerta ei käynneillä olla vältytty edes kyyneleiltä.
Tämä oli muuten aika "hauska" lieveilmiö tässä matkan varrella: kevään ja kesän aikana, aina kun aloitin tilanteesta kertomisen jollekin ammattilaiselle, olin koko ajan lähes itkuun purskahtamassa! Se epätoivo, suru ja toivottomuuden tunne pursusivat samantien pintaan - hetkittäin olin todella säälittävä asiakas, joka silmät kosteina, alahuuli väpättäen yrittää saada jotain järkevänkuuloista suustaan ulos!
Jalan osalta tilanne oli toukokuussa 2015 melkoisen kehno: akilleksen voimakkaan tulehduksen lisänä - vai syynä vai seurauksena? tämäpä kysymys!! - oli jalkapöydän keskiosan voimakkaat liikerajoitteet. Sitähän on vaikeaa sanoa miten pitkään ne ovat siellä olleet - ehkä jopa sieltä keväästä 2014, jolloin bursa alkoi oireilla. Jalkaterähän liikuu melkoisesti moneen eri suuntaan, kuten sen on suunniteltukin, jotta jalka voisi toimia monenlaisilla alustoilla ja monenlaisessa liikkeessä. Jos toiminnassa on rajoitteita, siirtyy rasitus jalassa väärään kohtaan ja minun jalan kohdalla nilkan takasosaan ja erityisesti akillekseen. Nyt en ulkoa muista, mitkä kaikki liikkeet jalan keskiosasta puuttuivat, mutta muistaakseni monesta eri liikeestä jäljellä oli vain muutama, jotka toimivat normaalisti. Näin ollen fysioterapiassa akilleksen varsinaista kuntoutusta ei voitu edes aloittaa, ennen kuin liikerajoitteet ovat normaalit ja jalan lihaksisto osaisi aktivoitua oikein. Tässä tilanteessa perinteiset akillesjänteen tulehduksessa käytettävät jumpat (joita oli minullekin jo ehdotettu useammalta taholta!) vain pahensivat tilannetta. Nilkkaa, tai itseasiassa nilkan keskiosaa,jumpattiin sekä mobilisoitiin ahkerasti koko kesän. Pienenpieniä liikkeitä saatiin hiljalleen takas ja pienenpienet lihakset jalkapöydässä toimimaan. Näitä jumppia päivittäin tehdessä tulin ajatelleeksi myös sitä, miten monella jalkaongelmaisella ongelmat johtuvat samankaltaisista toiminta- ja liikehäiriöistä, joita ei hoideta oikein. Kaikkien olisi syytä käydä asiansaosaavalla fysioterapeutilla, jos jalan kanssa on mitä tahansa ongelmaa.
Tuolloin kesällä tosin jo fysioterapiassa pohdittiin jalassa olevan koalition (minun tapauksessa kantaluun ja veneluun väliin kasvanut luinen silta, joka tekee tuon välin lähes liikkumattomaksi) vaikutusta liikeeseen. Lääkärit kun olivat sitä mieltä että se on merkityksetön. Keskustelu jäi tuolloin pohdinnan asteelle, vaikka olimmekin yhtä mieltä, että se luonnollisesti vaikuttaa liikettä rajoittavasti.
Kesällä hankin myös uuden pyörän, tai itseasiassa perheeni ( vanhemmat,siskot perheineen sekä miehen perhe) ostivat sen minulle etukäteissynttärilahjana. Pyöräilyä vedettiinkin kesällä melkoiset määrät - olinhan jälleen liikunnan osalta vain pyöräilyn, uinnin ja salitreenin varassa. Hetkittäin raivostutti kovemman liikunnan puute, näissä mainituissa lajeissa kun pitää polkea esim hulluna ylämäkeen tai tehdä joku epämääräinen vetotreeni altaassa, että saan sykkeet oikeasti ylös! Kaipaisin tuolloin niin sitä tunnetta, kun sydän melkein tunkee suusta ja happi loppuu ja koko kroppa on ihan finito!
Tämä sain nimekseen Beauty <3
Toisaalta ilman uintia olisi tämäkin kuvan kokemus jäänyt kokematta: aamu-uinti Riihimäen maauimalassa, kelit niin viileät, että altaat ihan tyhjät, mutta uintitreeniin oikein loistava sää ja radan sai valita melko vapaasti!
Kesän aikana akillesjänne alkoi hiljalleen rauhoittua ja kevyitä jumppia akillekselle voitiin aloittaa. Päkiöille nouseminen palautui sen myötä, kun turvotus akilleksessa väheni. Jumppaa tehtiin alkuun ihan pienestä liikeestä ja kevyestä rasituksesta. Jalan keskiosan liike normalisoitui ja sitä pidettiin yllä myös mobilisoinnilla. Akilleksen alla oleva bursa tosin otti nokkiinsa heinäkuussa, jolloin bursaan injektoitiin kortisonia (tämä myös fysioterapeutin suositus) - onneksi Peter osasi pistää ja kaikki meni hyvin ja oireet rauhoittuivat.
Kesän lopulla sain luvan lisätä rasitusta ja elokuun lopulla jopa kokeilla agilityä ihan kisoissa. Jalka oli suht hyväntuntuinen, ei tietenkään entisensä tälläisen episodin jäljiltä, mutta kuitenkin ihan toimintakykyinen. Akilles ei turvonnut rasituksesta ja liikkeet pysyivät jalkapöydässä yllä. Kävinkin muutama kilpailut, mutta sitten koitti jälleen se musta päivä: 7.9.2015 agilitykilpailuissa, kun ponnistin putken jälkeen liikkeelle kohti puomia, tuntui kantapäässä kova kipu ja rapsahdus.Tiesin heti mitä oli tapahtunut: Akilleksen kiinnityskohta kantapäässä oli revennyt. Jälleen pisteessä A, pää oli niin tyhjä kuin vaan voi olla! Harmituksen määrää ei voinut sanoin kuvata.
Pippingsköld tarkisti tuon vamman tilanteen ja totesi repeämän, akillesjänne oli onneksi ehjä. Taas, kuinka monennen kerran, lepoa, kylmää, aikaa, itkua, pettymystä ...ja hermojen hallintaa. Niin ja loputonta fysioterapiaa, joka alkoi hiljalleen tuntua jo lompakossakin.
Mua harmitti niin paljon, että kävin ihan sen takia kuitenkin vetäisemässä cup-kisan finaalistartin viikon päästä tuosta vammasta, kun kerran finaaliin päästiin - köpötin tai lähes kävelin, varoin jalkaa ja vetäistiin Killen kanssa nollavoitto ykkösissä! Odotan niin sitä päivää kun voin kisata tuon koiran kanssa kunnolla, terveellä jalalla, ilman kipuja...
Vammaa sitten jälleen hoidettiin kuten vamaa hoidetaan: maltilla, maltilla, maltilla. Eniten kaipasin pitkiä metsälenkkejä koirien kanssa. Yksi mikä auttaa minua jaksamaan tilanteessa kuin tilanteessa on suomalainen luonto. Tämän jalkaepisodin tiimoilta minulta on hävinnyt elämästä asioita, joista nautin eniten: squash, agility ja metsä. Siksi ne hetket, kun jalka on ollut edes vähän vähemmän kipeä ja olen voinut lähteä metsään koirien kanssa, ovat olleet minulle paljon. Siellä kestän sen, etten voi pelata tai agilitata - mutta ilman metsää olen turta ja onneton. Olen joskus sanonut, että metsä on minun kirkkoni, uskonto ja sielu - ja edelleen olen sitä mieltä. Tämä kuva on otettu yhdellä metsälenkillä marraskuussa, kun usko jalan paranemiseen oli heikoimmillaan.
Syksyllä myös annoin itselleni luvan ajatella, ettei jalka tule enää ehkä koskaan kuntoon. Loputon toivominen on sekin pitkän päälle raskasta. Tuolloin syksyllä, kun kipu jalassa ei vaan millään hellittänyt, päätin, että hyväksyn jalan sellaisena kuin se on. Kipeänä, osana minua. Siihen saakka olin koko ajan ajatellut jalan sellaisena, että kaikki on vain väliaikaista. Mutta jos ei olisikaan? Sen kanssa olisi vain tultava toimeen, elettävä elämää sellaisena mitä sen kanssa olisi. Uskomatonta mutta totta, kivun kanssa oppii elämään. Ja tämä ajatus helpotti kaikella lailla oloa, kun energiaa ei mennyt loputtomaan ajatukseen:" Sitten kun". Tuo ajatus muuttui ajan kuluessa: " Sitten jos". Jos joskus on toisin, olen siitä erityisen onnellinen ja kiittollinen, mutta jos ei, niin elämä jatkuu siitä huolimatta.
Kipu kantapäässä ei tuon syyskuun jälkeen hävinnyt missään vaiheessa. Se oli todella rajoittavaa. Kipua, joka esti kävelyn, ponnistaminen päkiälle kävellessä ei vaan onnistunut. Ilman kävelyä kyllä kykenin nousemaan varpaille, mutta en liikeessä. Fysioterapeuteillekin todella outo tilanne. Jalkaan ilmaantui myös polttavia tunteita, välillä kävellessä ja välillä levossa. Tämän osalta pohdittiin myös hermosäryn mahdollisuutta. Sain siihen jo lääkkeetkin, mutta en koskaan niitä kuitenkaan aloittanut.
Kävin lokakuussa myös Jouko Alasella, jälleen yksi spesialistisuositus, josta en kostunut muuta kuin uudet magneettikuvat ja toteamuksen: " Katsotaan 6kk, josko kipu häviäisi". Magneetin osalta tilanne oli kevääseen verrattuna hyvä - toisaalta kuvat eivät selittännet sitä, miksi jalka oli edelleen niin hirmuisen kipeä. Kevään vamma oli parantunut todella hyvin ja syyskuun vammastakin oli jäljellä enää pieni merkki - eikä jalan sen takia pitäisi enää olla niin kipeä mitä oli. Kysyin jälleen koalitiosta, mutta tämän lääkäriin mukaan se ei voi olla syynä siihen, miksi jalka ei rauhoitu. Lisäksi tämä lääkäri ei ollut minun tyyppiäni. Tässä kun juoksee eri lekureilla ja fysioterapiassa, oppii arvostamaan myös sitä, miten minut kohdataan asiakkaana ja miten jalan ongelmaan suhtaudutaan. Olin tuon käynnin jälkeen niin pahoillani, että istuin hetken odotushuoneessa ja pillitin. Hetki, jolloin olin taas heikoimmillani - tuntui, ettei kukaan ei osaa auttaa tässä asiassa, eikä kukaan osaa ratkaista tätä ongelmaa. Hetki, jolloin olin niin yksin ja voimaton.
Magneetin lausunto marraskuussa oli tämä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti