Tätä hetkeä ennen edelsi muutama päivä kovempaa taistelua tuon vanhan kivun kanssa, joka jostain syystä äityi todella voimakkaaksi. Tuo kipu teki mielen kiukkuiseksi. Tämä kiukkuko sitten kumpusi lopulta pintaan itkuna, jonka voimakkuus jopa pelästytti? Ihan ensimmäisen kerran tuli tunne, etten kestä tätä, vaan mieli murtuu ja minä hajoan. Tuo tunne tuntuu pelottavalta, sillä en osaa edes kuvitella mitä se minun kohdalla edes tarkoittaa? Sekoanko niin, etten vaan enää ajakaan kotiin, vaan jatkan matkaani jonnekin huitsinkuuseen? vai jäänkö laamantuneena makaamaan jonnekin kuin haavoittunut eläin ja vaivun tilaan, jossa minua ei enää ole? Vai saako kiukku sellaiset mittasuhteet, että sekoan kuin raivopäinen härkä? En todellakaan tiedä, en ole tutustunut itseeni tuolta osin.
Noiden päivien aikana rasittava kumppanini Kaarina sai lisänimen Kiukku-Jalkanen. Onkohan se siis löytänyt rinnalleen itselleen sopivan kumppanin, Herra Kiukun? No todella itselleen sopivan kumppanin on löytänytkin. Tosin minä toivotan tälle suhteelle hyvin pikaista päättymistä ja epäonnea. Kiukku saa muuttaa sinne mistä tulikin. Josko Kaarinakin vaikka riutuisi pois sydänsuruissaan. Niin ja Kaarinalla on kuulkaas kuulemma kaima. Tämä kiukkuinen Kaarina löytyy savolaiselta terveysasemalta, on kuulemma erityisen kiukkuinen ja kunnon hapannaama. Mun Kaarinahan voisi vaikka muuttaa sen luo, niin ei muuttaisi savolais-Kaarinan elämää kaiketi millään tavalla. Tai no, vaikka olisi kuinka kiukkuinen ja hapan tyyppi, niin en tätä kipua toivoisi edes sellaiselle ihmiselle. En toivo tätä kenellekään.
Kivun ärtymistä lienee nyt taas vaikea arvailla. Kiukku-Kaarinalle ei sovi näköjään tuo kuntopyöräilykään tällä hetkellä. Kun se kiukustuu, niin kävelykivun rinnalle tulee lepojomotusta. Ja siis minähän en tällä hetkellä kävele kuin sen mitä arjessa ja töissä on pakollista. Eilen primaskäynti kesti taas ikuisuuden kun kävelin kuin mistäkin hidastetusta elokuvasta. Tuli siinä mieleen eräs lehtijuttu, jossa haastateltiin jotain julkkista, joka sanoi ärsyyntyvänsä hitaasti kävelevistä ihmisistä. Niin, eipä ole tainnut tulla mieleen, että osa ihmisistä saattaa kävellä ihan syystäkin hitaasti. Ja on muuten totta, että itse kun kävelee tällä hetkellä todella hitaasti - siis niin hitaasti, ettei kipua tunnu - huomaa sen miten kovaa keskimäärin kaikki ihmiset tuolla kaduilla ja kaupoissa pinkovat, kuin hengen hädässä. Hitaamminkin ehtii, asia mikä ei todellakaan ole ollut helppoa hyväksyä tälläiselle singerille.
Palatakseni vielä tuohon kipuun, niin lepojomotus on sellaista polton tunnetta, jotenkin hermopäät siellä silloin ärtyvät. Tänään heräsin aamuyöstä klo 5.15 kun Kaarina kiukutteli. Tätä ei ole kyllä ollut pitkiin aikoihin. Täytyy toivoa, että seuraavalla fysioterapiakäynnillä saadaan leikkauksen jälkeistä jäykkyyttä avattua, josko se auttaisi tilannetta. Viimeksi ei haavan tilanteen vuoksi voitu tehdä kaikkea. Tosin olen tässä matkan varrella miettinyt taas pääni puhki sitä, olisiko olemassa jotain tukea, teippausta tai jotain kenkää, jolla saisi liikettä ohjattua niin, että tuo kipu tuolla nilkan takaosassa helpottaisi ja voisin edes kävellä. Että ideoita saa heittää, jos ammattilaiset tätä lukevat. Aijon kysyä tätä myös ft-Jukalta kun tapaamme reilun viikon päästä.
Onneksi olen ollut tässä viime viikkojen aikana myös onnellinen monesta asiasta. Valoisat aamut ja luonnon herääminen tähän ihanaan lämpöön ovat isoja asioita, joiden voimalla kaiketi en nytkään romahtanut, vaikka läheltä liippasikin. Ihania kuvauskohteita ovat pihat, puistot ja metsät täynnä. Ja siellä voi onneksi myös vain istua.
Yhtenä päivänä sain puhelun eräältä asiakkaalta, joka oli pitkän tauon jälkeen harjoituksissani. Hän soitti vain siksi, että halusi ihan puhelimessa kiittää edellisen päivän harjoituksista ja siitä miten hyvälle mielelle oli tullut treeneistä. Tämä puhelu lämmitti erityisen paljon, aika harva suomalainen kiittää näin aidosti, jos on aihetta. Tosin tarvitsee sanoa, että tämän työn yksi mahtavimmista puolista on juurikin tuo positiivinen palaute, jota saan lähes päivittäin. Enemmän mitä yhteensä muissa töissä mitä olen vuosien aikana tehnyt. Muistakaa tämä; antakaa sitä positiivista palautetta työssänne, vaikka ihan pienistä asioista - sen voima on suurempi mitä moni edes tajuaa. Ystävällisen sanan voi sanoa sille hapannaama-Kaarinallekin, josko se siitä vaikka joskus pehmenisi.
Yksi asiakas sen sijaan oli treeneissä viimeistä kertaa ja toi kiitoksesi tämän kuvassa olevan huivin. Melkein pillahdin itkuun. Värit ovat ne mitä hallissakin on; pinkki ja harmaa. Nyt muisto hallista kulkee tämän huivin matkassa ja raitoihin kätkeytyy myös pieni pala agilityä. Kiitos tästä ihanasta huomionosoituksesta. Olen saanut olla hyvän keskellä, hyvien ihmisten ympäröimänä.
Viimeisessä onnellisuuskuvassa poseeravat iso-Honda ja pikku-Honda. Pikku-Honda muutti meille muutama päivä sitten Peetun menopeliksi. Liikuttavan onnellisena tuo poika ajelee hikipäässä pitkin pihaa ja peltoa. " Äiti, toi Honda on parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut", kuvastaa lapseni onnea. Sitä onnea on ihanaa katsella vierestä. Tosin ädillähän on mopo-menneisyys ( ja kyllä, jopa iso-Honda tottelee myös äitiä), joten osa tuosta onnesta on myös myötäonnea; tiedän tuon tunteen miltä tuntuu, kun tajuaa osaavansa käyttää kytkintä ja vaihteita ja saa kaasuttaa. Taisi siinä olla Peetun kavereilla ihmettelemistä, jotka tulivat pärrää katsomaan, kun se olikin äiti, joka neuvoi tuon pelin ajamisessa. Täytyy myöntää, että jos saa valita, niin mielummin olen pärrä-äiti kuin lätkä-äiti. Kaikella kunnioituksella lätkä-äitejä kohtaan, mutta tää juttu ehkä toimii tässä perheessä paremmin. Josko äideille olisi olemassa erikseen jotain " näin korjaat mopoa"- kursseja - täytyypä ottaa selvää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti