keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Me olemme yhtä

Tässä matkan varrella olen ilokseni huomannut tämän blogin tuovan muillekin kuin minulle jonkinlaista terapeuttista ulottuvuutta. Koen suurta iloa siitä, että nämä sanat, jotka ensisijaisesti syntyvät minun tarpeesta käsitellä tätä omaa matkaa ja sen varrella syntyviä tuntemuksia, tuovat myös jollekin muullekin sellaista tunnetta, jonka kokee merkityksellisenä ja joka yhdistää meitä. Yhdistää meitä ihmisinä - ihmisinä, jotka koemme samoja tunteita vaikka asiayhteys olisi täysin erilainen.

Tuntuu käsittämättömältä jakaa tunnekokemusta läheisen ihmisen kanssa, joka on muutama vuosi sitten menettänyt pienen tyttärensä traagisen onnettomuuden seurauksena. Tuntuu täysin käsittämättömältä, miten tunnepohjalta molemmilla on kuitenkin käsiteltävänään sitä lähes samaa luopumista, epätoivoa, surua - lohduttomuutta, joka kumpuaa samoista lähteistä, meidän sisimmästämme. Skaala on vain erilainen, enhän missään tapauksessa voi verrata omaa tilannettani siihen, kun joku on menettänyt oman, ainoan lapsensa - mutta syvimmiltään me silti koimme myötäkokemisen tunnetta toisiamme kohtaan. Meidän tunnekanavat ovat samaan suuntaan avoimina. Lohduttavaa tuossa hetkessä oli kuitenkin se, että me myös koimme yhdessä voimakasta tunnetta selviytymisestä, näemme valoa ja uskomme tulevaan. Tuossa hetkessä, tämän läheisen ihmisen kanssa, oli kuitenkin vahvasti läsnä myös nauru; voima joka kantaa vaikeidenkin asioiden yli. Niin kauan kuin kykenemme nauramaan, on myös toivoa.


Toisaalla koin taasen tunneyhteyttä erään ystäväni kanssa, jolta oli muutama viikko aikaisemmin leikattu rintasyöpä. Tapahtuma, joka on pysyttänyt heidän perheen elämän. Asia,jossa päänsisäinen tunnemyllerrys  on kuin hirmumyrsky, jonka sisälle meinaa hukkua. Päällimmäisenä tunteena tuosta kohtaamisesta jäi mieleeni ajatus siitä, että ei meidän tarvitse aina olla vahvoja ja reippaita. Taistelu itsessään on jo riittävän kovaa, joskus voi ihan luvalla myöntää, ettei jaksa olla reipas ja pärjäävä - mennä vain siinä hetkessä yksi henkäys kerrallaan. Tämä ajatus on auttanut ystävääni kestämään tuota tukahduttavaa tunnetta siitä, että selviytyykö hän tästä taistelusta voittajana. Hyväksyminen ei ole luovuttamista. Itse olen tämän taistelun osalta päässyt pisteeseen, jossa hyväksyn kivun läsnäolon, hyväksyn sen todellisuuden, jossa juuri nyt elän. Se ei tarkoita sitä, että olisin luovuttanut, vaan sitä, että käytän energiani siihen, että kykenen näkemään tämän asian yli - sen mikä on merkityksellistä. Toivon todella, että ystäväni selviytyy omassa taistelussaan voittajana, taistelussa, jota ei millään tavalla voi edes verrata omaani. Toivottavasti voimme jonain päivä yhdessä nostaa maljan reippaille tytöille - tytöille, jotka jaksoivat taistella!



Olen myös saanut hienoja kirjoituksia ystäviltä ja tuttavilta, joiden elämässä on ollut joitakin vastaavia kokemuksia. Tunteita ja ajatuksia muuttavia voimia. Tuntuu hyvältä, että olette siellä; elämässä ja kokemassa asioita omalla tavallanne. Ja ennen kaikkea jakamassa niitä. Arvostan sitä aivan valtavan suuresti. Tulee tunne, että kaikesta huolimatta me kaikki olemme yhtä, samassa veneessä kaikkine iloinemme ja suruinemme.

Tähän loppuun haluan jakaa teille pian 78 vuotta täyttävän isäni sähköpostin, jonka sain tänään. Kirjoitus lämmitti mieltäni ja oli taas osoitus siitä, että vaikka kaikkia ihmisiä ei joka päivä - tai edes joka kuukausi - näkisi, niin ajatuksissa me jaamme toistemme elämää. Tälläiset viestit ovat ainakin minulle tärkeitä, osoitus siitä, etten ole yksin. Se täytyy tosin todeta, että niin näyttäisi se elämä pehmentäneen niin isää kuin tytärtäkin - ja hyvä näin. Näin sen kuuluu tässä elämässä kai mennäkin.

" Rakas Kaarina. Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa enkä ole ihan varma, muistatko sinä minua. Minä sinut kyllä muistan. Voisinpa sanoa, että melkein ensimmäisistä varpaittesi kipristelyistä asti! Ja se vasta oli hienoa nähdä, kun otit ensimmäiset horjuvat askeleesi ja kupsahdit vähän päästä pitkin pituuttasi lattialle! Sitten niitä askeleita onkin kertynyt mahtava määrä.
 
Muistanpa senkin, miten esiinnyit koiran jalkanakin ja mennä viiletit pitkin meidän pihaa. Joutuipa siinä talomme isännöitsijäkin välillä hankaluuksiin sinun kanssasi. Sen perästä olen nähnyt sinun kiitävän pitkin jäätä, jalkapallokenttää ja kössihallin pintaa - agilityradoista nyt puhumattakaan! Muistanpa senkin, että joskus osasit olla paikoillasikin, kun piti keskittyä viulunsoittoon. En tietenkään tiedä puoliakaan kaikesta siitä, mitä olet matkoillasi kokenut, mutta siitä olen varma, että olet tuottanut Lotalle lukemattomia ikimuistoisia hetkiä - ja tietenkin minullekin.

On ollut suorastaan sydäntä särkevää nyt kuulla, miten paljon olet viime aikoina joutunut kärsimään ja nilkuttamaan hoitopaikasta toiseen. Ja mikä ikävintä: mistään ei tahdo löytyä sellaista poppamiestä, joka osaisi keksiä avun vaivaasi. Toivoisin niin, että jälleen voisit kirmata kivutta missä ikinä toivotkaan. Minä puolestani en osaa muuta kuin toivoa parasta ja rukoilla, että jonakin päivänä olisit taas terve ja iloinen Kaarina.

Rakkain terveisin;
Lotan isä " 
 
Ps. Kaarina leppyi Mikon käsittelyssä ja haava näyttäisi rauhoittuneen, huomenna siis takaisin töihin. 



maanantai 25. huhtikuuta 2016

Voihan Kaarina Jalkanen!

Vaikka kuinka varpaankynnet lakattiin vaaleanpunaiseksi ja Kaarina Jalkasta - kyllä, luit oikein, jalka on saanut matkanvarrella ihan oman henkilöllisyyden - hellittiin ja pidettiin hyvänä, niin se päätti suuttua. Taas kerran. Ja verisesti. Ilmeisesti se olisi halunnut jatkaa Burana-kuuria (jota syötiin uudisluumuodostuksen ehkäisemiseksi kolmen viikon ajan leikkauksen jälkeen) ja Jukan (Kangas) manipulointikäsittely ensimmäisellä fysioterapiakäynnillä oli sille liikaa, sillä viikonloppuna haava alkoi tuntua melkoisen jomottavalta. Työpäivän päätteeksi kun otin kenkiä illalla pois, näytti haava jo aika villiltä ja koko jalkateräkin oli turvoksissa. Voihan Kaarina minkä taas teit! mikä ihmeen persoonallisuushäiriö sua vaivaa, kun mikään ei koskaan mene sunnittelmien mukaan. Hankkiudu terapiaan typerä jalka!


Minä sen sijaan hankkiuduin työmatkalla kotiin palatessani Jyväskylään päivystykseen näyttämään jalkaa ja lääkäri määräsi antibiottikuurin ja kehoitti lisäksi olemaan vielä yhteydessä leikanneeseen lääkäriin. Kun on yksityisellä asiakkaana, niin asiakas on todellakin asiakas, sillä olin leikkauksen jälkeen saanut mukaani Mikon (Kirjavainen) kännykkänumeron, johon näpyttelin sunnuntaina viestiä tilanteesta, pahoitellen viikonloppuhäiriötä. Mikko vastasikin samantien ja kehoitti saapumaan maanantaina vastaanotolle, jotta haavan tilanne tarkistetaan.Tulehdukset näinkin pitkän ajan kuluttua toimenpiteestä ovat harvinaisia, joten Mikko halusi nähdä haavan. Että tiedoksi vaan Kaarina, jos et vielä ole tuntenut oloasi jotenkin erityiseksi, niin nyt se on jopa huippuortopedin toimesta todettu! Josko tämä riittäisi sinut lepyttämään. 

Aikalailla punainen koko Kaarina Jalkanen.


Ei tämä nyt ihan normaalilta näytä.

Lääkärikäynti ei ollutkaan sitten niin mukava. Haava avattiin ja alempana olevat itsestäänsulavat tikit otettiin pois. Alue oli jo niin kipeä, että toimenpide piti tehdä puudutuksessa, sillä multa meinasi lähteä taju, kun haavaa vähänkin kaiveltiin. No, sattuipa se puudutuskin, mutta eipä itse kaivelu sitten enää. Syytä tulehdukselle ei voida kuin arvailla. Kuitenkin joku pöpö sinne on päässyt ja kun tulehdus alueelle pääsee, pitää tikit sitten ottaa pois, sillä ne pitävät tulehdusta alueella muuten yllä. Kotihoitona suihkuttelua vähintään kaksi kertaa päivässä, sillä haava tulee nyt pitää auki, jotta se paranee ensin sisäkautta. Saikkua tuli keskiviikkoon saakka, sillä turvotusta alueella tulisi nyt estää, jotta haava lähtee hyvin paranemaan. Eli käytännössä minä makaan jälleen koipi pystyssä täällä sohvalla - ihan kuin tässä ei olisi jo riittävästi maattu. Kuvat haavasta pitää lähettää Mikolle keskiviikkona ja perjantaina. Keskiviikkoon mennessä pitäisi haavan kuulemma näyttää jo paljon paremmalta.

Ja tulihan se itkukin, vaikka kuinka yritin olla reipas. Siinä Kampin metroaseman edessä soittaessani Lasselle, etten kyllä nyt selviä kotiin ilman kyytiä. Itketti ihan kaikki. Eikä vähiten se, että taas olen tilanteessa, kun töiden osalta joutuu järjestelemään kaiken uudestaan - valitettava totuus on, ettei tuuraajiin ole yksinkertaisesti enää varaa. Toivon ja uskon, että kaikki ymmärtävät tilanteen - en minä itsekään tälle mitään mahda. Mutta se täytyy nyt kyllä sanoa, että kun se päivä koittaa,että saan muita töitä ja voin yrityksen toiminnan siirtää lähinnä harrastukseksi, korkkaan minä skumpan ja juotan samalla Kaarinankin huppeliin. 

Tällä viikolla olen selvästi ollut itsekin jonkinlaisen terapian tarpeessa. Onkohan kyseessä joku jälkijättöinen sterssireaktio tai joku? tiedä häntä. Yleisesti ottaen olen elämässäni melkoisen skarppi ja muistan asiat ja aikataulut ilman, että kaikkea tarvitsee edes kalenterista tarkistaa. Toki käytän työssäni kalenteria ja merkitsen kaiken sinne, mutta usein viikon menot - niin työn kuin vapaa-ajan - ovat hyvässä järjestyksessä aivojeni lokeroissa. Tällä viikolla sen sijaan olen unohtanut vaikka mitä, niin isompia kuin pienempiäkin asioita. Aivoni ovat kuitenkin viime tipassa asiat lopulta muistaneet, mutta se tunne siitä, että todentotta, olen ollut tämänkin asian unohtamassa, on ollut hieman omituinen! Suurimpana asiana olin unohtaa mennä töihin. Kyllä, siis töihin. Olin sopinut yksityistunnit alkamaan ennen viikkoryhmiä ja siinä sitten vaan ollamöllöttelin sohvalla 10 minuuttia ennen kellonaikaa kun olisi pitänyt olla hallilla! Aivot kaivoivat tämän tiedon jostain viime tipassa ja huusivat alarmia niin, että sinkosin sohvalta aika teholla pystyyn, autoon ja hallille - ollen vain 10 minuuttia sovitusta myöhässä. Noloa. Asia, jota ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut. Sitten unohdin koiran kotiin, jota tultiin hallille rokottamaan, palauttaa Felixin voittaman kiertopalkinnon, ystäväni synttärit..niin ja olin unohtanut myös sovitun ratsastuksen, ellei ystäväni olisi siitä muistuttanut. Aika hyvin klaarattu, vai mitä ystäväni, sillä epäilen ettet tajunnut, ettei minulla ollut hajuakaan mihin kellonaikaan ja mille päivälle tuo oli sovittu. Onneksi ei ollut tullut sovittua mitään muuta tuohon ajankohtaan ja ilmestyin tallille oikeana päivänä. Tuntuu, että kuuppa alkaa nyt olla jollain lailla ylirasittunut.


Mun varajalat eli Nisse ja Nissen hurmaava harja.
Fysioterapia aloitettiin tosiaan viime perjantaina ja käynti oli sekä fyysisesti että henkisesti tarpeellinen. Päällimäisenä mieleeni jäi Jukan sanat hänen tutkiessaan jalkaa; "Täällähän on nyt aivan loistavat liikeen mahdollisuudet!". Mahdollisuus. Se on hyvä sana. Ostetaan sana mahdollisuus! 

Haavan tilanteen takia kaikkea manipulointia ei voinut tehdä, mutta luulenpa, että mulle riitti sekin, mitä Jukka teki. Kaikki ei nimittäin tuntunut niin mukavalta ja Jukka vaan huuteli mun vinkuessa penkillä, että kyllä sä kestät, hengität vaan rennosti. Mutta mikä mukavinta, sain luvan aloittaa kuntopyöräilyn ja salilla käymisen. Myös jalkakyykkyjä saisi tehdä, kunhan vanha kipu ei liikkeessä tuntuisi! Jee ja jippii, pääsisin vihdoin hikoilemaan kunnolla. Tosin nyt kun haava on tulehtunut ja kaiveltu, siirtyy tuo jälleen odottamaan sitä sopivaa ja oikeaa hetkeä. Kävelyhän on edelleen kielletty tuon vanhan kivun takia.

Hyvä keskustelu virisi myös siitä, kun ihmettelin, että seuraava aika olisi vasta kolmen viikon kuluttua. Jukka sanoi, että onhan tuossakin jo tekemistä, kun pääset salille ja pyöräilemään. Totesin, että juu ei siinä mitään, sillä tällä hetkellä olen tilassa, jossa millään ei enää ole väliä. Ei sillä milloin kävelen, ei sillä milloin juoksen, ei edes sillä milloin pelaan kössiä tai juoksen agilityä. Kaikki on hävinnyt. On vain tämä hetki ja ne pienet askeleet eteen päin. Tähän Jukka totesi:" Saattaa kuulostaa karulta, mutta nyt olet henkisesti siinä tilassa, jossa paranemisen mahdollisuudet ovat parhaat. Kun riisutaan kaikki, jäljelle jää vain nöyryys ja tämä hetki". Mä meinasin niin taas ruveta itkemään. Sanat olivat niin totta. Kaikessa karuudessaan. Mut on henkisesti riisuttu, paljaaksi, lähes vereslihalle. Tie tästä on vain ylöspäin.



tiistai 19. huhtikuuta 2016

Omistettu sinulle, Canis lupus familiaris

Olen ilmeisesti edellisessä elämässäni ollut koira, sillä ihan pienestä tytöstä saakka olen koiraa itselleni halunnut ja oman koiran puuttuessa leikkinyt koiraa suurimman osan lapsuudestani. Välillä muiden iloksi, mutta suurimmaksi osaksi ehkäpä häpeäksi. Parhaimmillaan - vai pahimmillaan - eläytyessäni koiran rooliin purin jopa talomme isännöitsijää jalkaan 11 vuotta vanhemman isosiskon todistaessa tapahtumaa naama punaisena raivosta ja häpeästä. Elämän suurimpia onnenhetkiä sen sijaan oli kun isän kanssa käytiin ihan lemmikkitarvikeliikkeestä ostamassa leikkikoira-Samille oma hihna. Haagan metsätiet on koluttu moneen kertaan, sillä ulkoilutin tuntikausia naapureiden koiria. Ja messukeskuksen näyttelyt olivat  pienen tytön vuoden todellisia huippukohtia. Ei ihme, että olen päätynyt elämässäni tielle, jolla nyt kuljen.

Tämä rakkauteni koiriin on kantanut minua vahvana läpi koko elämäni - jopa niin pitkälle, että päädyin lopulta tekemään tätä työtä koirien ja koiraharrastajien kanssa. Nyt päätöksessäni lopettaa koirahallitoiminta koen yhtä suurinta ikävää ja luopumisen tuskaa myös siitä, että elämästäni häviää samalla ihanien ihmisten lisäksi suuri joukko aivan mahtavia koirapersoonallisuuksia. Olen aina sanonut, että pidän teidän kaikkien koirista ihan aidosti, rakkaudella ja suurella sydämellä. Jokainen niistä on omalaatuinen persoonansa ja ihan jokainen on omalta osaltaan opettanut minua askel askeelta yhä paremmaksi koirankouluttajaksi. Yleensä ne parhaimmat opettajat ovat olleet koiria, joiden maailma on ollut jollain lailla erilainen, jotka eivät toimikaan kuin ajatus tai niiden oma ajatus asioista on meidän ajatusta vahvempi. Silloin olen joutunut kasaamaan kaiken taitoni, jotta saisimme edes pieneksi hetkeksi kiinni siitä langasta, joka yhdistää koiraa ja ihmistä - loisi meidän välille yhteyden, jotta ymmärtäisimme toisiamme. Yksi hienoimmista tunteista eläinten kanssa toimimisessa on juurikin tuo ymmärryksen tunne. Kahden täysin erilaisen lajin välillä. Itse olen etuoiketettu, että olen tuon taidon ja kyvyn saanut elämässäni oppia  - toivon, että olen edes hitusen osannut tuosta taidosta opettaa myös eteenpäin.



Toisaalta tälläinen työ, jolle antaa paljon, on myös osaltaan syönyt intoa omaa koiraharrastamista kohtaan. Kun ohjaa, neuvoo, eläytyy ja panostaa paljon asiakkaiden hyväksi, on oma takki usein pitkien työiltojen jälkeen aika tyhjä. Seuraavana aamuna crossfit-sali tuntuukin houkuttelevammalta kuin oma agilityhalli. Nostan hattua kolleegoille, jotka jaksavat työn lisäksi käyttää vielä vapaa-ajan omien koirien treenaamiseen - moni jopa useamman koiran kanssa.

Toisaalta olen huomannut senkin, että koulutustaitojen karttuessa moni asia onnistuu melko vähäiselläkin harjoittelulla, kun osaa tehdä oikeita asioita oikeaaan aikaan. Nykyinen koirani on treenimääriin nähden kuitenkin jo melkoisen taitava agilitykiituri. Eräs ystäväni totesi hallipäätöksestä kuultuaan: "Ihana saada sut Lotta takaisin". Tuo lause sisältää paljon totuutta juurikin siitä, miten tämä työ on vaikuttanut omaan harrastamiseeni. Kaikki paine kisoissa ja muissa riennoissa näkymisestä, oman koiran kehittymisestä ja lajin hermolla pysymisestä käytännössä häviää. Se on toisaalta ollut osa sitä helpotuksen tunnetta tästä isosta päätöksestä. Se on varmasti ihan totta, jaksan tämän jälkeen taas erilailla pohtia myös omien koirien treenaamista - tavalla, joka oli ennen sitä minun agilityä. Ja joka on kuitenkin loppujen lopuksi tehnyt minusta myös tälläisen valmentajan mitä olen.

Hetkittäin olen tuntenut syyllistyyttä siitäkin, etten tässä agilityntäytteisessä elämässä ole jaksanut Plikan jalan vamman jälkeen aloittaa sen kanssa kunnolla mitään toista lajia. Koira, jolla moottori ei koskaan sammu, koira joka hakee vaikka kuun taivaalta kun sitä siltä pyydän. Uskollinen, ihana ystäväni. Tuota elämäni kelpietä katsellessa olen kuitenkin todennut, että sen elämä on täyttä kunhan se saa kulkea perässäni - ruskean varjon lailla -  elää vierelläni ja olla se rakas koira. Se saa juosta metsässä paljon vapaana, tehdä temppuja kotona ja noutaa välillä Killen treeneissä dameja - olla mukana ja osana laumaa. Ei se agilitykentille kaipaa. Minä se lopulta enemmän suren meidän uran liian aikaista päättymistä ja sitä, etten ole jaksanut löytää meille uutta harrastusta. Koira itsessään on lopulta kuitenkin se tärkein, ei se harrastaminen sen kanssa.


Jalan osalta tilanne on pysynyt melko ennallaan. Vanha kipu kummittelee matkassa, mutta on päiviä, jolloin se on selvästi vähäisempää. Keskustelu jalan kanssa on selvästi tuottanut tulosta. Huono asia on se, että tuo vanha kipu ärtyy töissä. Hallin pehmeä matto ei tee sille hyvää, joten päätin kävellä töissä aina kepin kanssa, jotta rasitus jalalle olisi vähäisempi. 

Tiistaina aloitin pilatestunnit. Tunneilla on aivan ihana ohajaaja ja uskon, että tuo tekee jalallekin hyvää, kun liikuntaa voidaan lisätä ja jalkaa opetetaan taas kävelyyn. Lähdetään pienistä palasista liikkelle ja opetetaan kroppaa toimimaan oikein. Oman kehon kuunteluun tulee taas yksi taito lisää. Olen innoissani!

Rauhallista pyöräilyä on myös kokeiltu ja se on ihanaa, että koirien kanssa pääsee tuonne luontoon.
Piti ensin aloittaa vähän tasaisemmista maisemista, jotta jalka ei suutu. Perjantaina alkaa sitten fysioterapia, katsotaan millaisia ajatuksia sieltä lähtee jälleen matkaan ja millä mielellä silloin kuljetaan - niin ja saanko jo luvan aloittaa uimisen!





tiistai 12. huhtikuuta 2016

Tunne, ajatus ja oivallus

Yhtäkkiä minä kuulin ne - linnut. Se oli kuin herätyksenomainen tunne ja hetki. Peippo, joka lauloi pieni kurkku täristen pihakoivun oksalla ja hanhet, jotka auroissa lensivät talomme yli kaakattaen mennessään. Joutsenet laskeutuivat pellolle ja niiden keskustelut kantautuivat voimakkaina pitkin aurinkoista peltoa. Ne melkein kuin huusivat: " Näetkö, täällä me ollaan, kevät on täällä ja kohta meillä on pesiä ja poikasia, niin että teidänkin piha täyttyy piipityksestä ja hirmuisesta tohinasta". 

Kevät todellakin on täällä ja tuo hetki oli sellainen, että tunsin voiman palaavan - tunsin, että tässähän tää mun elämä on, mun edessä, käytettävissä kaikella lailla.  Linnut toivat mieleeni myös kaihon päästä omalle mökille, sinne järven rantaan kuutelemaan miten luonto herää ja kulkee kohti kesää. Milloinkohan kuovit mahtavat palata tänä keväänä?

Tilanne oli jotenkin hassu, kun mainitsin asiasta siskolleni, kertoi hänkin kaihoilleensa mökille samaisena päivänä ja tuon saman tunteen mieleen oli nimenomaan tuoneet linnut! Vantaanjoen rannassa lenkillä juostessaan olivat kiurut luritelleet Vantaanjoen rantapelloilla ja vieneet siskoni ajatukset mökkirantaan. Hassu sattuma kertakaikkiaan ja kertoo siitä, miten tuo luonto asettuu meidän suomalaisten mieliin hyvinkin merkityksellisenä. Jälleen se osoitti oman voimansa.


Tärkein maapläntti mitä tästä maailmasta löytyy.

Elämässä sattuu usein muutenkin sellaisia tilanteita, joiden sopivuus juuri siihen hetkeen voi olla hämmentävää.
Jäin tämän mökkiajatuksen jälkeen pohtimaan jälleen luontoa ja metsää ja sen merkitystä elämässäni. Kuin taikaiskusta sain seuraavana päivänä yhdelta ystävältäni viestin: " Tuli kotiin ajaessa mieleen, olisko sulle nyt paikallaan sellainen Nissen kanssa ilman satulaa köpöttely metsässä? " Mistä ihmeestä tuo ajatus oli juuri sillä hetkellä tullut toisaalla ystäväni mieleen, kun itse kaihoilin metsään tietäen, ettei jalan kanssa se olisi juuri nyt mahdollista. Johdatusta mitälie, oikeaan osui! Kiitos ystäväni ja kiitos Nisse, tulen mielelläni kuuntelemaan ja tuoksuttelemaan keväistä luontoa. Nisse saa lainata mulle jalkojaan.

Toinen ystäväni taas lähetti minulle linkin australialaisen kipututkijan sivulle. Tämän tutkijan ajatuksena on nimenomaan se, että kroonistuneessa kivussa aivot pitää opettaa ajattelemaan asiasta toisin. Mielenkiinnolla tutkin sivuja ja niitä lukiessa koin todellisen oivalluksen. Minäpä aloitan ihan itse oman ihmiskokeen; opetan aivot ajattelemaan asiasta toisin! Väitän niille vastaan, ettei nilkkaan satu ja kerron, ettei ole mitään syytä tuntea kipua siellä kantapäässä, kun asiat pitäisi olla kaikella lailla kunnossa. Nyt unohdetaan tämä kipu ja ajatellaan asioista mukavia, opetetaan hermoradat tuntemaan oikeita asioita! Aloitin tämän ajatuksen eilen ja oli totta tai ei, niin tänään jalka tuntui hitusen paremmalta. Kuules mun pieni pää, mä voitan sut tässä taistelussa.

Siskoni linkkasi minulle Helsingin Sanomissa olleen kirjoituksen suomalaisen kipututkijan ajatuksista kivun hoidosta:  Kipututkija: Hyvä mieli voi vaikuttaa kipuun enemmän kuin särkylääkkeet 

Tuosta kirjoituksesta päälimmäisenä mieleeni jäi: ”Hyvä uutinen on se, että koska voimme vaikuttaa ajatuksiimme ja tunteisiimme, voimme vaikuttaa myös kipuumme. Aivot pystyvät tuottamaan meille merkittävää kivun lievitystä.”

Kiitos kaikille merkityksellisiä ja konkreettisia apuja jakaneille. 

Päätin aloittaa tämän päivän tällä aforismilla - tästä tulee hyvä päivä!

Ps. Haavasta ottettin eilen tikit pois, se on parantunut hienosti!




maanantai 11. huhtikuuta 2016

Musta maanantai..vai onko?

Its still there. Se kipu. Se vanha sama kipu. Siellä se roikkuu, kuin mikäkin loinen,joka imee minusta kaiken. Hetken olin jo iloinen ettei satu, mutta tässä sitä taas kuulostellaan jalkaa, kuten ennenkin.

Leikkauksesta jalka on toipunut hyvin ja mikään kohta, jota on operoitu ei ole kipeä. Vaikka haavassakin on vielä tikit ja jalka on mustelmainen, niin silti se on oikein hyvä ja kaiken sen osalta voisi hyvinkin jo rauhallisesti kävellä ja totutella jalkaa uuteen elämään. Mutta ei. En voi, kun tuonne jalan takaosaan sattuu. Heti kun sain lupaa ottaa jalalla askeleita, niin muutaman päivän päästä sen tunsin, se on niin tuttu tunne, ei sitä tarvitse edes kuulostella - se kaveri alkaa olla yksi tunnistettavimmista. Ja huomioden sen, että uudisluumuodostuksen estämisen takia syön 800mg buranaa kaksi kertaa vuorokaudessa, niin silti tuo vieras, jonka jo häädin mielessäni huitsin kuuseen, kehtaa noin vaan, lääkkeistä huolimatta, ilmestyä takaisin.



En minä oikeastaan tiedä mitä odotin leikkauksen osalta tuon kivun suhteen. Tiesin, että leikkaus ei välttämättä auta ja tiesin senkin, ettei tuo kipu sieltä häviä - ainakaan heti. Mutta silti olin sitä mielessäni ilmeisesti toivonut, ihan pikkaisen, että se kipu olisi jäänyt sinne Mikon veitsien matkaan, hävinnyt kuin taikaiskusta. Sillä kun tunsin tuon kivun jälleen, purskahdin itkuun, joka ei meinannut loppua. Aurinko paistaa täydeltä terältä, mutta sen valo ei nyt juuri tänään ulotu tämän mielen sopukoihin.

Laitoin lääkäri-Mikolle meiliä, että miten tähän kipuun nyt pitäisi suhtautua ja miten toimin ennen fysioterapian alkua, joka on vasta 22.4. Mikon vastaus oli:" Keskity nyt liikelaajuuksien ylläpitoon ja jätä kävelyt silloin kun se on kivuliasta, minimiin, kunnes olet Jukan ( Kangas) kanssa katsonut toiminalliset asiat kuntoon". 

Tämä on taas se päivä, kun tarvitsee vaan punnertaa. Punnertaa itsensä pinnalle ja ottaa muutama syvä hengenveto. Keskustella itsensä kanssa oikein. Kyllähän sitä on jo treenattu moneen kertaan - mutta miksi se edelleen tuntuu niin vaikealta? Miksi musta tuntuu, että mun voimat on häviämässä.

Tämä viikko on ollut mulle raskas, ihan liikaa päätettäviä, isoja asioita - ja nyt tämä vielä tähän päälle. Nyt multa löytyisi niitä kuuluisia pullotettavia kyyneleitä lähettäväksi Baden Baadeniin.

Onneksi tässä viikolla keksin myös sen, että nyt mä suuntaan mun ajatuksia asioihin, jotka on vuosien varrella jääneet niin yrittäjyyden, perheen kuin koiraharrastustenkin jalkoihin.

Ensimmäisenä niistä esittelen teille viuluni, jonka hain yläkerran vaatehuoneesta. Nyt se on silmissäni niin kaunis, ehdottomasti yksi kaunneimmista esineistä mitä voi olla. Teininä inhosin sitä, se oli mielestäni ruman oranssi, kun muilla oli kauniita tumman tammen värisiä viuluja. Soittaminen oli myös nuorena usein pakkopullaa. Siitä huolimatta soitin lähes 11 vuotta, kävin teoriatunneilla ja orkesterissakin. Urheilu vei meneessään ja tuo soitin on kiltisti kulkenut kotelossaan vaatehuoneesta toiseen ympäri Suomea. Onneksi se vaikuttaa anteeksiantavalta viululta, sillä kun otin sen kotelostaan ja viritin, se soi kauniisti ja syvällä tummalla äänellä. Tästä alkaa uusi viulunsoittamisen aikakausi. Tiedän isä, että erityisesti sinä olet onnellinen tätä lukiessasi.


Loppuun kauniit sanat eräältä asiakkaalta, joka oli pahoillaan hallitoimintani loppumisesta:
" Olen seurannut blogiasi myötätunnolla, koskettavaa tarinaa! Kunnioitettavaa sinulta, kun et anna kivun määritellä sinua ja elämääsi, vaan teet asioita, joita haluat ja jotka tekevät sinusta Lotan."

Yritän siis pitää itseni Lottana. Tämänkin päivän jälkeen. Parhaani mukaan.









keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Yhden oven sulkeutuminen

Viikko leikkauksesta on sananmukaisesti makoiltu. Jalka on toipunut koettelemuksesta erittäin hyvin, samoin korvienväli. Asiaa on auttanut se, ettei jalka ole missään vaiheessa tullut sen kummemmin kipeäksi. Olen nukkunut yöt hyvin ja tällä hetkellä jalalla käveleekin jo, hitaasti tosin, mutta kävelee. Turvotusta ei juurikaan ole ja haavakin on rauhallinen. Kivuton tunne on jotain niin hienoa - vaikka tuo tuosta kipeäksi tuliskin, kun liikettä lisätään, niin tästä hetkestä osaan nauttia ja täysillä.  

Jalka-raukka ei tosin tällä hetkellä osaa kävellä; ontumisen malli on niin syvällä jo tuolla aivoissa, että pitää oikein miettiä, miten jalkaa käytetään ilman ontumista! Mahtaa muutenkin olla jalalla opettelemista, kun liikettä tuolla keskiosassa on nyt niin paljon enemmän mitä ennen. Mikko sanoinkin leikkauksen jälkeen, että ero ennen leikkausta ja sen jälkeen oli todella iso. Että on tässä vielä paljon kuntoutusta ja pieniä askeleita otettavana, ennen kuin juoksen ekan kerran tuon pururadan ympäri. Tätä kirjoittaessa katselen ulos ikkunasta, sadekeli, mutta +14 mittarissa - mahtaa pururataa ympäröivä metsä tuoksua vahvasti! Mielensopukoista löydän tuon tuoksun ja tiedän, että sinä päivänä, kun juoksulenkillä pääsen tuota tuoksua keuhkoihin vetämään, hengästyneenä huohottamaan, olen löytänyt osan onnellisuuden ytimestä. 

Onnellista on myös se, että elämässäni puuhaa 77-vuotias, tehogeeneillä varustettu äiti. Äiti saapui meille leikkauspäivänä lapsenvahdiksi. Tai niin me aina asian ilmaisemme, mutta "kaupan" päälle tänne ilmestyy aina ehkäpä mummojen maailman tehokkain siivoaja, pyykinpesijä, silittäjä (asia, jota itse teen ehkä viisi kertaa vuodessa!), ikkunoidenpuunaaja, kaappienjärjestelijä ja pihanharavoija. Toisaalta onnellista, että meidän talossa ei hommat lopu kesken - eipä tule äidillä aika pitkäksi. Olisihan se tylsää pelata sadatta kertaa UNO:a tai ratkoa ristikoita tunnista toiseen. Täällä pääsee tekemisen makuun! Vaikka emme sitä luonnollisesti millään tavoin vaadi, mutta emme estelekkään ( vaikka on äidillä tietyt kaapit ja komerot minne ei saa koskea!). Jos joku kokee itseäni suurempaa nautintoa silittämisestä, niin mikäpä siinä, silitetyt pikkuhousut voi joskus olla vallan erilainen kokemus. Ihmettelen miten perinnöllisyyskaavat ovat jollain lailla hoitaneet asian niin, että tämä kotitaloudenhuolenpitogeeni on kokonaan jäänyt minun geenikartalta puuttumaan. Kiitos rakas Äiti. Kiitos, että olet ja rakastat meitä, juuri tuollaisena kuin olet.


Siihen se Mummo ne narsissitkin ehti istuttaa.


Sohvalla maatessa on aikaa ajatella. Enemmän mitä moneen aikaan - jopa vuosikausiin. Jalkahan on muutenkin jo tehnyt sen, että se on pysäyttänyt minut monella lailla. Ihan fyysisestikin toki, mutta muutenkin; kuuntelemaan itseäni, ajatuksia, oloa, tunteita - pohtimaan sitä kaiken kuuluisaa omaa elämää.  Se on hienointa, että sieltä itsestä on löynyt niin paljon uusia juttuja - kannattava tutkimusmatka siis. 

Sohvalla maatessa syventyi myös oma ajatus yrittäjyydestä ja oman yrityksen tilasta. Se todellisuus siitä, miten haavoittuvaista kaikki on. Tämän jalan kanssa olen kuitenkin pystynyt käymään töissä, mutta entä jos tulisikin se päivä, jolloin kävisi pahemmin. Vaikka pidemmäksi aikaa. Mitä sitten tekisin. Nämä ajatukset ovat viimeisen vuoden aikana voimistuneet ja tuoneet hiljalleen pintaan hiipivän pelontunteen. Kun toimii yrittäjänä - erityisesti yksin - ei saisi pelätä, vaan olla rohkea - joskus jopa uhkarohkea. Pelko lamauttaa ja tekee varovaiseksi. Tämän tunteen ottaessa valtaa en olisi enää se sama rohkea Lotta, joka avasi 2014 Riihimäelle Suomen hienoimman agilityhallin, se Lotta joka uskoi siihen mitä tekee - uskoi siihen, että tämä kantaa. Pelon ottaessa enemmän tilaa, en saisi tätä yritystä enää pärjäämään. Tein kuten elämässäni muulloinkin; nukuin muutaman yön yli, juttelin itseäni viisaampien ihmisten kanssa ja tein lopulta elämäni yhden suurimmista ja vaikeimmista päätöksistä: irtisanoin oman agilityhallin vuokrasopimuksen. Palatsin, jonka pystyyn laittaminen on ollut elävä todiste minulle siitä, että yksi ihminen voi halutessaan tehdä mahdottomasta totta, todiste siitä, mitä on olla oikeasti rohkea. Nyt tarvitsin sen rohkeuden tehdä tämän päätöksen. 


Hallin tunnelmia 2013 avajaisista. ( kuva Jukka Pätynen)
Toki päätökseeni vaikuttivat muutkin olemassaolevat faktat; lämpimät talvet eivät suosi halliyrittäjää, kun osa porukasta harjoittelee ulkona, niin pitkään kuin mahdollista(tai mikä talvi, lunta ja pakkasta on juuri ja juuri kaksi kuukautta talvesta), alv-kanta 24% on käsittämätön asia agilityn kohdalla ja se, että kulut hallin osalta ovat melkoisen suuret.  Uusia halleja on tänä aikana noussut erityisesti pääkaupunkiseudulle, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös toimintaani. Jotta halli olisi vielä jatkossa kannattanut, olisi se vaatinut hurjan määrän työtunteja lisää. 

Oman valmennustoimintani kohdalla olisi riittävä asiakasvirta vaatinut myös lisää työtunteja markinnoinin ja näkyvyyden osalta. Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa totesin; agilityn typerin piirre on se, että valmentajia/kouluttajia arvostetaan pääasiassa kilpailumenestyksen kautta. Tämä on piirre, joka vallitsee nimenomaan koiralajeissa - en edes puhu urheilusta, sillä urheilussa ei tälläistä ilmiötä juurikaan ole, vaan valmentajia arvostetaan nimenomaan valmennettavien menestyksen kautta. Mielestäni tämä kertoo agilityn kehittymättömyydestä urheilulajina. Näin ollen jalan tilanne on suoraan vaikuttanut kilpailemattomuuteni kautta siihen, miten minulle on töitä tarjolla. 2015 vuoden tilinpäätös oli oikein hyvä, mutta numeroiden ohessa ei kerrota työtuntien määrää - jos olisin jatkanut hallin kanssa, työtunteja olisi tullut viime vuotta enemmän. En ehkä olisi halunnut viedä itseäni siihen pisteeseen, että lopetan halliyrittäjyyden vasta, kun olen totaalisen väsynyt ja loppu - vellit housussa. Yrittäjyys on vainua tulevasta, reagointia siihen, mitä mahdollisesti on edessä. Tämä päätös oli juurikin sitä; vainua, jota tulee osata kuunnella. 


Vaikeaksi päätöksen ennen kaikkea teki se, että olen nauttinut suunnattomasti työskennellessäni ryhmäläisten kanssa. Minulla on ollut etuoikeus olla tekemisissä valtavan ihanien ihmisten kanssa, osan kohdalla jopa vuosia. Olen nähnyt monien koirakoiden uran sieltä pentuvaiheesta eteen päin, osan kohdalla jopa SM-kisoihin saakka. Kulkenut polulla mukana, opastanut ja tukenut parhaani mukaan. Te kaikki ihmiset, jotka hallillani olette käyneet, olette omalla panoksellanne tehneet työstäni mukavaa - tunnelma ja ilmapiiri hallilla on aina ollut niin positiivinen ja lämmin. Juuri sellainen, jonka itsekin sen haluan olevan - sellainen, joka kuvastaa yritykseni arvomaailmaa. Uskon, että meillä on ollut aidosti hauskaa. Siksi minusta nyt tuntuu pahalta jättää tuo kaikki taakseni, olette olleet työurani ehdottomasti parhaimpia työkavereita. Hallilta klo 22.30 kotiin ajaessa olen harvoin tuntenut väsymystä pitkistä illoista tai turhatumista iltapainotteisesta työstä. Nyt olen kiitollinen siitä, että tälläistä onnistuin elämääni luomaan. Kiitos  - teille ihan kaikille.  
 
Ja tähän väliin tauko, sillä se ensimmäinen itku tuli juuri. 

Yritystäni en vielä tässä kohtaa aijo laittaa nippuun, vaan teen hommia nyt ilman hallia ( hallin irtisanomisaika on 3kk eli sen ajan puuhaan hallissa) - tämä myös mainoksena kaikille, jos valmennusta ollaan vailla. Ja voihan se olla, että hallille löytyy joku innokas jatkaja, siellähän on kaikki valmiina. Minun suunnitelmissa on kuitenkin hakea ihan tavallista palkkatyötä. Tämäkin mainoksena, lähinnä sinne liikuntaan ja hyvinvointiin liittyville aloille. Uskon, että joku haluaa tälläisen rohkean ja päättäväisen ihmisen töihin - joka toivottavasti myös arvostaa yrittäjänä toimimisen aikaa kouluna, joka opettaa tekijälleen paljon. Uskon, että hyville tyypeille löytyy aina töitä ja uskon olevani sellainen - hyvä tyyppi.  

Toivon, että katse säilyy kirkkaana, vaikka tuntuu, että isoja päätöksiä on nyt hieman liikaa.


maanantai 4. huhtikuuta 2016

Leikkauspäivä - muuttaisiko tämä kaiken?

Tämän kirjoituksen alkuun muutama fiilispläjäys sekä Killen yksi kisarata, sillä tuon kolme viikkoa ennen leikkausta tykitin jalan kanssa täysillä - ikään kuin varastoon sitä voimaa ja tsemppiä mitä tekemisestä voi saada. Tunnen onnistuneeni, sillä leikkauspäivänä oli valmis tulevaan - ehkä vahvempana mitä vähään aikaan! Jos jalka olisi enemmän tuona aikana jollakin tavalla hajonnut, niin olipahan leikkauspäivä jo sovittuna. 

Kössiä kävin treenamassa onnellisuushuuma päällä - ei varsinaista peliä, mutta lyöntidrillit saivat ihan pätevän onnellisuudentunteen pintaan. Syvä rakkaus tätä lajia kohtaan tuskin häviää koskaan! Kuva kertonee kaiken.



Tässä Killen ja mun yksi rata, josta tosin puomilta vitonen ( nuo juoksupuomit ei kisoissa, hitsiläinen vieköön, rytmity vielä kunnolla, kun rutiinia ihan liian vähän!), mutta muuten parasta meitä, vaikka juostessa sattuikin niin pirusti! Tämä oli kaiken kivun väärti: Mä ja mun hullu-Kille, ollaan ihana tiimi! Mä lupaan vielä juosta sun kanssa täysiä!



Pääsiäisenä matkasimme yöjunalla Killen kanssa Rovaniemelle kisoihin (pojat lähti edeltä jo autolla Rukalle). Huippureissu ja yksi nollavoitto, vaikka kaikki oli humppatukalle ihan uutta: yöjuna, kisat isossa fudishallissa, kenttä rajattu vain nauhoilla - niin ja veli ja kaikki mukana, niin oli pojalla siistiä ja päivän jälkeen tuo humppis olikin ihan poikki - kerrankin! 


Ruka oli täydellinen! Hiihtoa, kelkkailua, hyvää seuraa, hyvää ruokaa, jvg:n keikka ( noh, sitä ny ei ehkä kuvaa sana täydellinen!) ja mun perhe. 



Aamulla 31.3. sitten klo 7.15 Helsinkiin ja Dextran leikkausosastolle. Nämä yksityisellä puolella tehtävät leikkaukset ovat jotenkin sellaisia, ettei tule edes tunne menevänsä mihinkään sairaalaan, saatika operaatioon. Samasta ovesta sisälle, minne menisi tavallisella vastaanotollakin, portaat vaan ylös ja summerilla ovesta sisään ja siinä sitten omien kenkien vaihto sairaalan tossuihin. Odotusaulassa pukuhuoneeseen vaihtamaan muut vaatteet ja sitten aulassa mukavaan nojatuoliin odottelemaan lääkäriä. Ainoastaan sairaalavaatteet ja niiden haju sai minut muistelemaan muita sairaalakokemuksia. Tästä se taas lähtisi - ei onneksi jännittänyt, enemmin oli odottavan toiveikas olo! 


Ihanat sairaalatossut ja oikea pohje, joka näyttää varsinaiselta puikolta verrattuna vasempaan.

Yksi iso ja positiivinen juttu tässä tarinassa on se, kun katselee miten tuo oikea pohje on kuihtunut käyttämättömyyden takia pois, niin silti muu kroppa on kantanut minua ja ontuvaa jalkaa mukanaan kiukuttelematta sen kummemmin. Toki olen salilla pyrkinyt pitämään kropan tasapainossa ja esim oikea reisi ei ole mitenkään havaittavan paljon päässyt pienentymään. Selkä ja lantio ovat pysyneet varsin hyvin kunnossa, lukuunottamatta muutamia alaselän ja rintarangan jumituksia. Hyvästä peruskunnosta on jälleen ollut iso apu ja hyöty - ja siitä etten ole päästänyt itseäni ihan pullahtamaan taikinan tavoin. Sekin on vaatinut hitusen itsekuria ja syömisten tarkempaa tarkkailua - joka on mulle äärettömän rasittavaa! 

Sitten alkoi valmistautuminen leikkaukseen. Mikko kävi vielä tsekkaamassa tilanteen ja piirsi nilkkaan oikein hienon suunnistuskartan. Kuvassa näkyy luisten rakenteiden rajoja, katkoviiva jalkapöydässä on suralishermon kulkurata ja alareunassa peroneushermon kulkurata, paksuin viiva on leikkauskohta. Avaus täytyy tehdä sen mukaan missä tuo suralishermo kulkee, jotta itse hermoa ei vahingoiteta. Akilleksen puolelle tuli merkit tähystykselle. 



Sen jälkeen anestesialääkäri tuli juttusille ja keskustelimme haluanko nukutuksen vai spinaalipuudutuksen. Päädyimme puudutukseen, sillä siinä voidaan hoitaa jatkokipua paremmin mitä nukutuksessa ja minun liikuttelu leikkauksen aikana olisi myös helpompaa. Sain myös esilääkkeet ja ihanan toteamuksen: " Ylipaino ei näytä olevan ongelma, helpottaa huomattavasti meidän työtä." Niin. Nykypäivänä tämän kansan ylipaino on ongelma monella lailla, jopa leikkaussaleissa. 

Sitten vaan saliin ja kanyyli käteen,kaikenalaisia piuhoja kiinni, piikki selkään ja siinä sitten hävisi tämän aivotoiminnan kartalta alavartalo kertalaakista. Anestesialääkäri huolehti sopivasta läähehumalasta, niin olo oli suorastaan leppoisa.

Toimenpiteessä tehtiin ensin nilkan takaosan tähystys niin, että olin leikkauspöydällä vatsallani. Akillesjänne näytti kuulemma hyvältä ja siitä siistittiin samalla keväisen repeämän jälkeiset arpikudokset. Os trigonum poistettiin ja samalla näkyi että subtalarinivelen nivelpinnat olivat oikein kauniit ja siisti. Mikko poisti isovarpaan koukistajajänteen (lat flexor hallucis longus) alueelta kiinnikeitä. Nämä kiinnikkeet olivat todennäköisesti se syy, miksi nilkka oli ruvennut napsahtelemaan eli tuo jänne ei liukunut urallaan kuten kuului, vaan kiinnikkeet ottivat siinä kohtaa vastaan. Tämä oli minulle ehkä se lampunsyttymisen hetki; Olisiko tämä syynä siihen miksi isovarpaalla ponnistaminen liikkeessä oli nimenomaan ollut se kivuliain liike jalassa? Aika näyttää oliko. Itse koukistajajänne näytti hyvältä. Mikko lupasi kuvia tähystyksestä cd:lle, kun innokas potilas niitä lääkehuuruissaan rupesi kyselemään. Tähystystä sain välillä seurata myös monitorin kautta.

Sen jälkeen siirryttiin koalition avaamiseen, jossa olin selälläni. Tämä oli ehkäpä leikkauksen eksoottisin vaihe, sillä tuo koalitio avattiin talttaamalla ja siltä se kuulostikin: Kilkatusta sali täynnä!
Leikkauksessa otettiin lisäksi CC- nivelestä ( Calcaneuksen eli kantaluun ja kuutioluun eli cuboideumin välinen nivel) otos, jolla vietiin halkaistusta Extensor hallucis bervis - lihaksesta (melko pieni lihas jalkapöydän päällä) pieni osa estämään koalition kasvamista takaisin. Tähän lihakseen tulee toimenpiteen myötä pysyvästi vähäinen lihasheikkous, joka ei kuulemma ole onneksi kovin häiritsevä. 



Leikkaus sujui siis suunnitelmien mukaisesti hyvin ja kotiin pääsin iltapäivällä heti kun tunto jalkoihin oli palannut ja kykenin jaloillani seisomaan. 


Hämmentävää on ollut se, ettei jalka ole ollut oikeastaan yhtään kipeä. Turvotusta on jonkin verran, mutta olen hoitanut jalkaa tarkasti ohjeiden mukaan eli pitänyt jalan koholla (maannut sohvalla jalka tyynyjen päällä!) ja käyttänyt kylmäpakkausta ahkerasti. Tämän ansiosta turvotus on pysynyt ihan minimissään. Makoilua ja jalan ylhäällä pitämistä olisi hyvä jatkaa viikko, vaikka jalalle saakin astua kivun sallimissa rajoissa. Yöt olen nukkunut hyvin ja voimakkaampia kipulääkkeitä en ole tarvinnut ollenkaan. Burana 800mg määrättiin kolmeksi viikoksi, estämään kivun lisäksi myös uudisluun muodostumista.

Kaksi vuorokautta leikkauksesta jalka ja haavat näyttävät tältä (kuva alla) - eli hyvältä! Sunnuntaina pystyin jalalle jo varaamaan ja nyt maanantaina kävelen sillä jo varovasti. Fyssari-Jukka (Kangas) suositteli tosiaan rauhallista oloa ja jalan kohoasentoa aina torstaihin saakka. Voi kuulemme lyhentää kuntoutusjaksoa loppupäästä jopa kuukaudella. No arvaatte varmaan, että täällä päässä noudatetaan ohjeita pilkun tarkasti. Fysioterapia aloitetaan kolmen viikon kuluttua leikkausesta - töihin olen sitten menossa viikon päästä. Onneksi jalan saa ylös ja voin sielläkin istua, ettei jalalle tule tässä vaiheessa liikaa rasitusta. Mutta tunnelma tässä vaihessa jalan osalta valoisa - ainakaan nyt ei satu yhtään!




sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Suuria päätöksiä

Joulu meni ja uusi vuosi vaihtui ja tilanne jalan osalta pysyi ennallaan.

19.1.2016 kävin jälleen Pippingsköldillä, joka tsekkaili marraskuun magneettikuvia ja ihmetteli asiaa. Mitään kunnollista selitystä ei kivuille edelleenkään ollut. Lisäksi nilkka oli alkanut napsahdella varpaille noustessa - napsahdus oli niin kova, että sen kuuli, jos toinen henkilö seisoi vieressä. Kipulääkkeet eivät kipuun oikeastaan vaikuttaneet millään tavalla, niitä oli aivan turhaa popsia. Ei siis taaskaan mitään muuta ratkaisua, kuin odotella ja jatkaa fysioterapiaa.

Tässä kohtaa lumi toi onneksi mielelle helpotusta; huomasin, että pystyn suhteellisen hyvin hiitämään luisteluhiihtoa! Ostin jopa uudet monot, jotka olikin ihan huippuhyvät. Nautin niin paljon pitkistä hiihtolenkeistä ja hikisestä tunnelmasta! Monessa liikunnassa on ongelmana juuri jalkineiden sopivuus, lähes kaikki jalkineet painavat kantapäätä ja tuota kipeää aluetta, mutta nuo uudet monot olivatkin oikein pehmoiset ja hyvät.



Fysioterapeutti Yolanda (Ehrnström) ehdotti lopulta puhelinkeskustelussamme, että varaisin seuraavan ajan Jukalle (Kangas) konsultaatiota varten. Josko Jukalla olisi joku ajatus tilanteen ratkaisemiseksi. Ymmärsin itsekin hyvin, että keinot ja ajatukset alkoivat olla aika vähissä, kun mikään ei tuntunut auttavan. Itsekin mietin kaikkea mahdollista jäsenkorjauksesta kuppaukseen, mutta kun asiaa oli tuossa vaiheessa pyöritelty jo vuosi, niin olin itsekin niin totaalisen väsynyt, että asioiden selvittelykin ja kaikenmaailman hoitokokeilut tuntuivat jo raskaalta. Erilaisten hoitojen kokeileminen, joista ei välttämättä olisi apua ja kukkaro niistä vain kapenisi. Ja toiseksi asian selittäminen vuoden ajalta jälleen jollekin asiasta tietämättömälle, alkoi tässä vaiheessa tuntua raskaalta. Rahallisestikin olin jo aika viivalla, kun kaikki fysioterapiat piti maksaa itse. 

Jukan käynnillä 25.2. Jukka kysyikin suoraan mitä tuolta käynniltä hain. Vastasin etten enää tiedä, Yolanda minut tänne lähetti, itse olen täysin jumissa koko asian suhteen, enkä enää tiedä minne suuntaan edetä. Sanoin myös, että voin vaikka ottaa lainaa, jos sanot, että jenkeistä löytyy se guru, joka tämän asian ratkaisee. Kuulemma niin kauas ei tarvitse lähteä. Tuolla käynnillä olin jälleen siinä " itkenihankohta-tilassa" ja pidättelin koko ajan kyyneleitä. Jukka tsekkasi jalan ja sanoi, että eihän tuo jalan keskiosan liike ole samanlainen kuin vasemmassa jalassa, vaikka sen liike onkin paljon parempi mitä keväällä 2015. Siinä hetken asiaa tutkittuaan Jukka sanoi, ettei hän tässä vaiheessa voi enää mitenkään ohittaa sitä ajatusta, että koalitio ( luutuma kantaluun ja veneluun välissä) ei vaikuttaisi asiaan ja siihen, ettei nilkan takaosa pääse rauhoittumaan. Jukka piirsi fläpille kuvan, jonka keskiössä oli nilkan kipu ja sen ympärille haarautuvia asioita, joita on jo hoidettu ja kokeiltu. Kaikkien kokeilujen päälle voi vetää rastin, mutta koalitio on se, jota ei tässä ole hoidettu ja joka on jätetty huomiomatta. 

Koalitio on siis luutuma, joka yleensä kehittyy lapsuusaikana noin 10 ikävuoden tietämillä, syy on yleensä perinnöllinen tai muuten geneettinen. Luutuma syntyy joko kantaluun (lat Calcaneus) ja veneluun (lat naviculare) välille tai kantaluun ja telaluun (lat talus) välille. Tuon ensin mainittu on huomattavasti yleisempi ja löytyi minunkin jalasta. Minulla magneettikuvissa mainitaan koalitiota fibroottiseksi, joka saattaa tarkoittaa sitä, että siellä on kuitenkin tapahtunut jonkinlaista liikettä luuttumasta huolimatta. Ohessa kuva tuosta koalitiosta (ei minun jalasta). Keskellä oleva siltamainen muodotelma ei siis kuulu tuon pienen ja isomman luun väliin.



                                   
                      ( Kuva: http://emedicine.medscape.com/article/1233780-overview )

Koalitio ei siis missään tapauksessa ole syy näille oireille, sillä olenhan kuitenkin pelannut 28 vuotta squashia ja suurimman osan ajasta kilpaa ja todella kovaa ja paljon harjoitellen, eikä kyseinen ongelma ole koskaan tullut matkan varrella esille. Jukan näkemys tilanteeseen oli siis se, että koalitio olisi se syy, miksi me emme tällä hetkellä onnistu rauhoittamaan tuota nilkan takaosan oireilua. Kun nilkkaan on pitkällä aika välillä päässyt syntymään tälläinen tulehduksellinen noidankehä, voi kaikki aina vaikuttaa kaikkeen. Ja tässä tilanteessa, jotta nilkan takaosa voisi rauhoittua, tarvitaan nilkan osalta kaikki normaali liike ja tuki sille, ettei takaosa rasittuisi liikaa. Koalitio voisi näin ollen olla yksi syy sille, sillä nilkan keskiosan liikerajoite siirtää fysiologisesti kuormitusta enemmän nilkan takaosalle. 

Minähän tartuin tässä vaiheessa ihan kaikkeen sellaiseen, mikä vain edes vähänkin voisi olla ratkaisu siihen, että kivut loppuisivat. Jukka lupasi samantien soittaa suosittelemalleen ortopedille Mikko Kirjavaiselle Dextraan ja keskustella asiasta hänen kanssaan. Itselle oli todella suuri helpotus, että vihdoin lääkäri ja fysioterapeutti keskustelisivat keskenään - tulos voisi olla aika paljon parempi, kuin itkuun purskahtamaisillaan olevan onnettoman asiakkaan esitys.

Mikko oli koalition avaamisen kannalla, sillä oirekuva oli jo yli vuoden mittainen - no oikeastaan kohta lähes kahden vuoden, sillä ihan ensimmäisestä oireesta, tuosta bursiitista tulisi toukokuussa kaksi vuotta täyteen. Enpä olisi tuolloin uskonut, että vielä helmikuussa 2016 painin tämän asian kanssa, mutta niinpä tässä nyt vain oli käynyt. 

Aika Mikko Kirjavaiselle oli 9.3.2016, jolloin marssin vastaanotolle kaikkien kuvien ja papereiden kanssa. Hiljaa mielessäni toivoin, että tämä lääkäri olisi miellyttävä ja mukava - vaikka periaatteessa, jos on taitava siinä mitä tekee, eli tässä tapauksessa kaiketi ne leikkaukselliset taidot tulisi olla parasta A-luokkaa, niin ei kai sillä mukaavuudella pitäisi olla niin suurta väliä. Mutta minulle sillä kyllä on väliä, ja paljon. Se luo myös tunteen, että luottaa siihen ihmiseen ihan eri lailla. Onhan kuitenkin kyseessä henkilö, joka tulee "viiltelemään" minun kehoa ja tässä kohtaa minä olen se, joka maksan myös siitä palkan - ja aika hyvän sellaisen. Vaikkakin se olisikin vakuutus, joka sen korvaa. Tuntuu, että ammatissa kuin ammatissa moni "guru" muuttuu ajan saatossa mulkuksi ja voi kohdella asiakkaitaan ihan miten itse haluaa. Itse en ole sellainen, enkä myöskään halua sellaisten kanssa asioida.

Mikko tutki nilkan, ja sekä kevään että syksyn magneettikuvat. Hän totesi, että tuskin kukaan osaa tällä hetkellä tarkkaan sanoa, miksi jalan kipuoireet vain jatkuvat ja mikä olisi se aukoton ja varma ratkaisu siihen, että kivut saadaan pois. Mutta koska hän tietää, että kaikki mahdollinen muu on jo kokeiltu, niin hän ehdottaa leikkausta. Mitään takuita siihen, että leikkaus auttaa oireisiin ei voitu kuitenkaan luvata - tämä olisi hieman arpapeliä, toivottavasti oikeilla korteilla. Mikko kysyi haluaisinko miettiä asiaa yön yli, mutta sanoin, että olin jo niin monta yötä nukkunut yli tässä matkan varrella tätä asiaa miettiessä, etten enää tarvinnut miettimisaikaa leikkauspäätöksen tekemiseen. Olisin siihen täysin valmis. Mikko sanoikin, että vaikutat aika väyneeltä tilanteeseen - jep, ihan oikein tulkittu! ja mikä parasta, pidin Mikosta ja hänen tavastaan tehdä työtä - selitti myös selkeästi mikä tilanne on ja mitä tehtäisiin. 

Tässä vaiheessa suunnitelmana oli purkaa tuo koalitio sekä tähystää akillesjänteen ja nilkan takaosan alue. Tähystyksessä näkisi sitten tarkemmin, miltä siellä näyttää. Magneettikuvissa näkyi lisäksi nilkan alueella telaluun (lat talus) takana ns os Trigonum, liikaluu, joka on irtonainen luu, joka on telaluussa kiinni pehmytkudoksella. Tästä kukaan ei ollut aikaisemmin maininnut mitään. Tämä löydös tosin on tuskin oireiden kannalta merkittävä, sillä luu oli todella pieni, mutta Mikko sanoi, että ottaa sen nyt joka tapauksessa pois, kun nilkan alueelle kerran mennään.



                               
         (Kuva: http://www.foothealthfacts.org/footankleinfo/os_trigonum_syndrome.htm)


Mikkohan olisi ollut valmis leikkaamaan jo heti seuraavalla viikolla, mutta sanoin, että koska olimme suunnitelleet pääsiäisreissun Rukalle, haluaisin tehdä sen reissun, jotta jaksan sekä henkisesti että fyysisesti leikkauksen ja sen jälkeisen kuntoutuksen. Pääsisin Rukalla vielä hiihtämään ja nauttimaan talvesta ja muusta. Leikkauspäivä sovittiin näin ollen torstaille 31.3.2016.






Välitilassa

Marraskuun 2015 jälkeen velloin nilkan tilanteen suhteen jonkinlaisessa välitilassa. Mikään ei muuttunut ja ratkaisun avaimet tuntuivat olevan täysin hukassa. Sinänsä hassua, että fysioterapian jumpat etenivät kyllä, mutta kipu nilkan taka-osassa, akilleksen kiinnityskohdassa oli ja pysyi. Vaikka jumpat sujuivatkin, niin kävely oli koko ajan enemmän tai vähemmän kivuliasta. Voisi sanoa, että ihan jokainen askel sattui. Kotona oli pakko pitää koko ajan crocseja, sillä kävely lattialla oli kaikista pahinta - myös kantapään alue oli todella kosketusarka. Omituista oli myös se, että vaikka rasitin jalkaa kivusta huolimatta, niin mikään kohta jalassa ei turvonnut tai ärtynyt. Akilles pysyi rauhallisena, eikä ollut laisinkaan kipeä tai turvonnut. Kipu jalassa eli siis täysin omaa elämäänsä, ilman mikäänlaista logiikkaa - joskus se oli kipeämpi, vaikka olin levossa, joskus taas vähemmän kipeä, vaikka rasitin jalkaa. 

Tästäkin marraskuun lopun jumppaohjeesta pääsin todella nopeasti liikkeisiin, jossa seisoin ja jalalla oli enemmän painoa - kipu ei siitä huolimatta hävinnyt. Oikean jalan pohje alkoi olla vain muisto entisestä vahvasta pohjelihaksesta.



Jotta en kokonaan taipuisi mieleltäni lyttyyn kivun alla, päätin kokeilla kaikenlaista - myös mitä jalka kestää ja mitä ei. Päätin myös ajatella asioita, mitkä ovat hyvin elämässäni ja millaisia hienoja mahdollisuuksia on olemassa. Agilityn osalta tosin en voi välttyä hitusen mieltä masentavalta ajatukselta, että ensin 2013 minulta hajosi parhaimmassa iässä oleva huippukoira ja sen jälkeen sitten oma jalka. Nämä molemmat seikat ovat vaikuttaneet suoraan myös työhöni, sillä agility on edelleen valitettavan kisa-arvostettu laji - vaikka eihän ammttitaitoni ole mihinkään hävinnyt, vaikken kisäkentillä juoksekaan. Mutta, vain aika näyttää mihin yritykseni toiminta etenee ja millaisia muutoksia on edessä. Täällä etelässä ala on kuitenkin tällä hetkellä myös aika kilpailtu.

Kaiken tämän muutoksen ja ajatusmyllyn keskellä olen kuitenkin ollut onnellinen siitä, että elämässäni on ihana mies ja ihana lapsi: oma perhe, joka on välillä ollut varmasti myös kovilla tämän taisteluni keskellä. He ovat kuitenkin kestäneet ja tukeneet parhaansa mukaan. Vaikka totuus tälläisissä asioissa lienee kuitenkin se, että suurin taistelu käydään yksin: omien tunteiden ja mielen kanssa. Muokkaamalla omaa ajatusmaailmaansa ja sitä miten tunteisiinsa reagoi. Se on loputon yksinpuhelu - matka mielensopukoihin. Lupa kokea kaikkia tunteita on ollut myös tärkeää. Se, että tänään itken ja olen lähes murtumassa, ei tarkoita sitä, ettenkö huomenna nauraisi ja olisi onnellinen. Tämän olen oppinut oman kokemuksen kautta. 



Oma kroppa ja mieli kestää uskomattoman paljon. Tästä voimasta kertoo myös se, että syksyn aikana sain yllättäen erikoisen hormonihäiriön. Kuukautiset vain jäivät pois - ja en, en ollut siis raskaana! - ja niitä ei vaan enää kuulunut. Kaikesta lääkärillä juoksemisesta väsyneenä marssin siis tämän kaiken päälle vielä gynekologille. Munasarjoissa todettiin häiriö, joka oli aiheuttanut sen, että toinen munsarja oli paisunut isoksi rakkulaksi ja tuotti näin ollen hurjan määrän keltarauhashormonia, joka osaltaan esti kuukautisten tulon. Kohdun limakalvo oli tuossa vaiheeessa hurjat 2,5cm! Kuten kaikki naiset tietävät, niin hyvä gynekologi on elämämme yksi tärkeimmistä henkilöistä ja näin on myös minulla. Ihana gynekologini Minna sanoi seuraavat sanat, jotka laittoivat jälleen kyyneleet valumaan kasvoillani:" Kuules Lotta, tuo jalan tilanne on rasittanut sinua todennäköisesti enemmän mitä itse olet edes ymmärtänyt tai antanut edes lupaa ymmärtää. Tälläinen häiriö johtuu yleensä stressistä." Ja näinhän se varmaan oli ollutkin. Kroppa lopulta kertoi, millä tasolla oltiin puskettu stressin osalta jo pitkään. Onneksi lääkeillä tilanne saatiin korjattua, vaikka nuo lääkkeet meinasivatkin sekoittaa pääni ihan lopullisesti. Mutta selvisin tästäkin kokemuksesta.

Tuon jälkeen pyrin keskittymään enemmän positiiviseen ja hyvään, vaikka työasiat painoivat mielessä lähes joka viikko. Onneksi työssäni saan kuitenkin olla tekemisessä aivan valtavan ihanien ihmisten kanssa, jotka ovat tämän tilanteen ymmärtäneet, ja tekevät työstäni mieluista. Olette ihanaa porukkaa! Tunnelma hallilla on aina niin iloinen ja positiivinen. Lainatakseni yhden ystäväni sanoja: " Lotta, sun takana on satojen ihmisten tuki". Näinhän se on. Kiitos kaikki asiakkaat sekä ystäväni - tiedän että olette siellä, vaikka ette puolestani tätä taistelua voi taistellakaan. 

Eräänä päivänä mietin asioita toisinpäin. 

Vaikka en voi kunnolla kävellä - voin onneksi ratsastaa! Kiitos Annika ja ihana Nisse <3



Vaikka en voi pelata squashia täysillä, niin linja-boastin lyöminenkin voi olla iso juttu - ja tehokasta!




Agilityssä Killellä on ihan yhtä hauskaa seisooko vai juokseeko mamma! ja kiitollinen olen siitä, että meillä on myös metsästys: harrastus joka on koukuttanut molemmat täysin!


 Ja luonto, sen kauneus tuo voimaa, vaikka vain auton ikkunasta katseltuna, tai metsän reunassa seisoskelemalla.