Kiakko-Kaarina

Blogissa on hetken aikaa ollut hiljaista. Ihan niistä syistä, ettei aikaa kirjoittamiselle ole oikein ollut ja olen hetkittäin olin syksyn aikana aika uupunut. 

Syksyn alussa työnhaku oli melkoisen raskasta touhua. Hetken jo epäilin, etten saa enää ikinä mitään järkevää työtä ja kukaan ei halua tälläistä nelikymppistä äitiä enää mihinkään hommaan, mutta onneksi nappasi ja olen ollut ihan hirmuisen tyytyväinen siihen mitä saan tehdä opiskelijaliikunnan parissa. 

Syksyllä myös Killen lähes toivottomalta tuntunut silmän tilanne oli hetkittäin lähes raastavaa, kun toiseen silmään tuli jostain ihmeen syystä paha sarveiskalvon haavauma, joka ei meinannut ottaa millään parantuakseen. Huonoimpana hetkenä olimme jopa harkitsemassa sitä viimeistä päätöstä, kun silmä oli niin kipeä ja paraneminen ei tuntunut ollenkaan alkavan. Nuoresta koirasta luopuminen tuntui kuitenkin aivan pohjattoman pahalta ajatukselta - kyllä siinä taas kyyneleet virtasivat ja uskoa parempaa joutui oikein kaivamaan. Kille on kuitenkin selvästi sielultaan suuri taistelija; missään vaiheessa se itse ei ollut luovuttamassa ja sen hännän heilutus ei hidastunut. Tämän tajutessani päätin, että taistelen sen rinnalla viimeiseen saakka, maksoi mitä maksoi. Se taistelu kannatti, sillä nyt ollaan jo paljon paremmalla puolella. Silmä rauhoittui ilman, että silmään olisi jouduttu tekemään kalliita ja vaikeita operaatioita. Kortisonin laskeminen autoimmuunisairauden osalta on vihdoin voitu aloittaa. Tällä hetkellä mennään seuraavan kuukauden ajan 5mg/vrk annoksella ( kun silloin elokuussa aloitimme 50mg/vrk annoksella!) ja onneksi oireet ovat myosiitin osalta olleet nyt pois lähes 2kk. Onhan tuo kaveri surullisen laiha ja iho-oireiden aikaan paljaaksi ajeltuihin kohtiin ei ole karvat vieläkään kasvaneet takaisin ja kuonon päällä oleva karvaton alue tuppaa menemään lumikeleillä rikki. Kille on kuitenkin reipas ja hyvällä tuulella ja jaksaa juosta muiden mukana metsälenkit, vaikka sen lihaskunto on niin huono, että se pitää mm nostaa autoon, kun voima takajaloissa on niin huono. Lihakset onneksi palaavat ajan kanssa, kun tuosta kamalasta kortisonista pästään eroon.

Syksyn aikana sain myös oikeaan kyynärpäähän tenniskyynärpään. Juuri kun olin päässyt taas pelaamaan squashia ja nauttimaan pelaamisen hurmasta. Kyynärpää tulehtui akuuttina oireena hieronnasta, jota tein työnhaun aikaan enemmän, jotta tulin jotenkin toimeen. Käsi oli niin kipeä, etten edes teekuppia sillä nostanut. Sinänsä hassua on se, että tuo tilanne ei murskannut mieltäni juuri lainkaan. Kaarinan kipujen kanssa eläessä tämä ei vaan enää horjuttanut maailmaani juurikaan. Moni teistä ystävistäkään, jotka tätä luette, ei varmaan koko asiasta tiennyt, sillä en ole jaksanut siitä mainita. Taistelin käden kipujen kanssa lähes neljä kuukautta ja nyt oireet tuntuvat vihdoin helpottavan. Käsikirurgin lausunto oli sinänsä masentava, että näihin ei kuulemma nykytiedon mukaan ole juuri mitään kovin toimivia hoitoja ja 95% paranee spontaanisti 6-12 kk aikana ja jos ei, niin leikkaus on ainoa hoitomuoto. No ei siinä mitään, tämähän oli tuttua jo mulle: odotella kipujen loppumista ja sitä parempaa aikaa. Se mikä lohdutti oli se, että kättä saisi rasittaa niin paljon kuin haluaisi ja kivun rajoissa pystyisi. Ja minähän rasitin, runttasin välillä menemään niin, että yöllä piti herätä ottamaan särkylääkettä. Ehkä tuo runttaus kannatti, sillä vaikka käsi ei täysin kivuton olekaan, niin olen palannut jälleen kössikentille ja pienestä kivusta huolimatta pystyn pelaamaan. Sairaslomaa en moisen kiukuttelan kyynärpään takia edes harkinnut. Se on ihmeellistä, miten kivun kanssa oppii elämään ja sitä kykeee hallitsemaan jollain tasolla tuolla mielensopukoissa.

No mitäpä kuuluu Kaarinalle? Siinhän tuon roikkuu mukana. Kaarina on edelleen haluton kävelemään pitkiä matkoja tasaisella ja erityisesti lattialla ilman kenkiä. Toisena päivänä se kiljuu kipua, toisena se on hiljaisempi. Mutta me ollaan väleissä, ei lämpimissä, mutta tullaan toimeen. 

Se mikä oli ehkä tämän vuoden paras juttu, ei ehkä paras, vaan mahtavin ja hienoin ja ultrasupersiistein: Kaarina on kiakkonaisia! Joulun aikaan päätin, että nytpä käyn kokeilemassa luistimia sporttidivarissa, josko siellä olisi jotkut sellaiset, jotka eivät paina tuon kantapään kipeälle alueelle, kuten nuo vanhat luistimet. Ja niinhän siinä kävi, että myyjä löyisi hyllystä juuri niin sopivat luistimet, että itku melkein pääsi! Mä rakastuin mun bauereihin samantien, syvästi. Myyjä ja kassamies muistivat molemmat useampaan kertaan mainita, että; " Nämä ovat kyllä sitten ihan peliluistimet" ( olivat ensin myymässä minulle kaunoluistimia) - ja minä sanoin joka kerta, että "no myitte sitten ihan oikeaa tavaraa oikealle henkilölle".  Nauratti - ja ehkä myös itketti - että edelleen 2017 luvulla stereotyyppisesti tytöt kaunoluistelee ja pojat hokkaroi. Saisi muuttua tämä maailma vähän nopeammin.

Niin sitten alkoi tämän naisen elämässä kiekkokausi, josta haaveilin jo pikkutyttönä. Pikapikaa haalin kaikki kiekkovarusteet nettikirppiksiltä kasaan ja kaiken huippuna löytyi lähialueelta naisten harrastejoukkue, jonka porukkaan toivotettiin heti tervetulleeksi. Ensimmäisten treenien jälkeen koin lähes kössiin verrattavaa nautintoa; tää on niin mun juttu! Hiki vaan valui solkenaan kypärän alta, kun pistelin jäällä menemään ja Kaarina, se oli aivan onnessaan ja unohti kokonaan, että sen homma on keskimäärin olla se kipeä kohta tätä kroppaa. Tehtiin yhdessä jopa kolme maalia, kehuin siitä vähän Kaarinaa ;) Kahteen vuoteen en ole voinut ottaa minkäänlaisia kovia spurtteja juosten, mutta nyt tein sen luistimet jalassa - kroppa suorastaan kupli hyvänolontunnetta!

Ihanat bauerit ja pinkki erkkateippi - tietenkin :)

Tähän loppuun jaan teille vielä videon, joka on kuvattu jouluviikolla kyläkirkossamme. Minullahan oli haaveissa pitää oikein kunnon joulukonsertti kaikille ystäville, mutta uusi työ vei niin paljon aikaa ja voimia syksyllä, etten ehtinyt valmistautua riittävän hyvin. Pidimme lähipiirin kesken musiikillisen illan, jossa soitin julkisesti viulua yli 20 vuoden tauon jälkeen. Videolla esiintyvä kaunisääninen, enkelinnäköinen henkilö on minun ihana viulunsoitonopettajani Satu ja pianossa toinen ihana nainen, eli ystäväni Tuulia.  Kiitos Satu ja Tuulia tästä ihanasta yhteisesityksestä. Tämän videon siivittämänä toivotan lukijoille hyvää alkavaa vuotta; älkää antako periksi unelmillenne, vaan täyttäkää elämänne niillä.

" Hei me juostaan! - Mä murran sut Kaarina Jalkanen!"

Tässä kirjoituksessa kirjoittelen ensin nilkan kuulumisia ja sitten Killen eli jokainen voi valita sen mikä itseä enemmän kiinnostaa.

Jalan osalta minulla tuli eräänä päivänä hiermuisen päättäväinen tunne, että nyt minä lyttään, lististän, kuristan ja vedän Kaarinaa pannuun oikein olan takaa. Päätin, että nyt minä murran tämän kivun ja laitan sen vuorostani kyykkyyn ihan kunnolla. Itse tässä on kyykistelty jo niin monen monta kertaa, eiköhän olisi hiljalleen jo Kaarinan vuoro.

Tämä ajatus itseasiassa pyöri mielessäni, kun olimme kesällä jutelleet fyssari-Jukan kanssa hänen eräästä maratoonariasiakkaastaan, jolla oli akilleksessa hieman erikoinen oire. Akilles kipeytyi aina juostessa 1,5h lenkin kohdalla, vaikka muuten siinä ei oireita ollut. Jukka oli sitten kysynyt, että mitä tämä juoksija oli siinä kohtaa yleensä tehnyt, vastaus oli, että lopettanut juoksemisen, kun kaikki aina neuvovat, ettei kivun kanssa saa jatkaa. Fyssarin hoidosta huolimatta tuo omituinen oire oli kuitenkin vain pysyi päällä ja erään kerran Jukka oli todennut, että nyt sitten kokeillaan mitä tapahtuu, jos jatkat juoksemista. Tätä siis kokeiltiin ja kivun ilmestyttyä lenkkiä vain jatkettiin ja lopputulos oli aika yllättävä. Kävi nimittäin niin, että kipu tuli, mutta hävisi lenkin aikana 30min jatkamisen jälkeen ja muutaman lenkin jälkeen tuota oiretta ei enää tullutkaan siinä 1,5h kohdalla. Tuossa ilmeisesti kävi niin, että jollakin lailla rasituksen kautta ylitettiin jokin elimistön häiriintynyt kiputuntemus ja tilanne normalisoitui. Päätin siis kokeilla samaa, sillä nilkassahan ( tai siellä kantapään alueella) ei tällä hetkellä ole mitään vammaa tai todellista syytä sille, miksi se on edelleen kipeä.

Jalkahan on ollut nyt muutenkin rauhallisempi ja uskon, että hallitoiminnan lopettaminen on ollut yksi syy sille, että tuo alue alkaa rauhoittua. Päätin siis viime viikolla, että nyt lähdetään hölkälle, tuntui jalassa ihan miltä tahansa. Ensimmäisen lenkin juoksin muutaman kilometrin matkan meidän uuden kodin hiekkatiella välillä kävellen ja välillä hölkäten.Viikon aikana juoksin hiljalleen pidempään ja lopulta pystyin juoksemaan jo 45min pitkiä lenkkejä. Kovaahan tuossa ei tietenkään mennä, sillä päkiältä ponnistaminen on edelleen hankalaa ja askellus menee täysin sen mukaan, mutta tuskin tyyli lenkkipolkujen erikoisinkaan on! Ai että miten olen nauttinut, tätä on odotettu, juuri tätä hetkeä, että voin edes hieman hölkötellä ja nauttia lenkin jälkeisestä tunteesta! Se mikä tässä on erikoisinta, että vaikka jalassa on juostessa koko ajan jonkun verran tuntemuksia, niin jokaisen lenkin jälkeen kantapään alue tuntuu selvästi paremmalta ja lisäksi siitä on hävinnyt sellainen turvonnut alue, jonka luulin jäävän siihen ikuisesti. Kävely kotona paljain jaloin on helpompaa ja levossa jalassa ei oikeastaan ole enää mitään kipuja ja polttelua. Paljon on siis heinäkuun jälkeen tilanne parantunut ja tuntuu jopa siltä, että tälläisenä mä jaksan jalan kanssa vaikka elämän loppuun saakka. Elämässä oppii näköjään riittävän toiston kautta tyytymään myös vähempään.

Seuraavalla fyssarikäynnillä ihmetellään sitten kävelyn mekaniikkaa, josko Kaarinalle saisi opetettua uusia temppuja. Niin tai vanhoja, kyllähän se joskus on osannut kävellä. En itsekään sitä kyllä enää muista, kun siitä alkaa kohta olla jo kaksi vuotta, kun on liikuttu normaalisti.

Tosin onhan tässä kyllä hienointa, että kävely onnistuu kuitenkin jo aika hyvin ja voin kävellä pitkiä metsälenkkejä! Eilen kävin pitkän kahden tunnin metsälenkin seitsemän koiran kanssa , nautin syksyisestä luonnosta ja koirien seurasta, joiden kanssa voi vain samoilla pitkin metsää ilman, että tarvitsee edes ajatella mitään - olla vaan ja nauttia. Tässä kohtaa tarvitsee kyllä hieman mainostaa, että hyvin käyttäytyvät koirat ovat kyllä ihan parasta. Minulla oli siis seitsemän koiraa irti lenkillä mukana, joista neljä omaa ( Ilona-cockeri on meillä metästyslainassa) ja kolme kaverin ja tuo koko lauma juoksee mukana kuin ajatus. Silloinkin, kun yllättäen vastaan tuli nainen neljän pienen turkkikoiran kanssa, joista yksi oli irti ja kolme kiinni ja kaikki koirat huutivat meille kitarisat täristen. Minäpä sitten siinä täysin rauhallisella äänellä sanon koko laumalle, että mennääs me tänne sivuun ja siinä me sitten seisottiin metsän puolella koko ryhmä ja katseltiin meitä ohittavia, kiljuvia koiria. Omat seitsemän pyörivä irrallaan mun ympärillä täysin hallinnassa. Kyllä se nainen siinä sitten huikkasikin ehkä vähän nolona, että hänen koirat ovat vähän tälläisiä huonosti käyttäytyviä. Juu, jotenki me sen huomasimme :) Koirakulttuurissa olisi kyllä niin paljon parannettavaa tässä maassa, ihmisten pitäisi nähdä enemmän vaivaa koiriensa kouluttamiseen  - tai olla sitten vaikka ottamatta koko koiraa, jos koulutustaidot ja aika ei koiran kouluttamiseen riitä. Marsutkin ovat varsin ihania ja monelle varmasti se parempi vaihtoehto.

Laumaposeeraus.

Tästä tulikin hyvä aasinsilta Killen kuulumisiin. Pahoittelut, etten ole kaikille jaksanut mesen tai whatsapin kautta aina näpyttää mitä meille kuuluu. Sitä on välillä niin väsynyt kertomaan omia ja nyt koirankin kuulumisia - tiedän, että haluatte sillä hyvää ja se onkin ihanaa, että te olette siellä jakamassa näitä asioita. Mutta aina en vain jaksa näpyttää tai kertoa samaa asiaa moneen kertaan. Siksipä tämä blogi onkin oiva kanava siihen.

Killen lääkitys aloitettiin siis kuukausi sitten 50mg kortisoniannoksella päivässä. Ihan hirvittävä annos noin pieneen olentoon. Pääasia kuitenkin oli, että kortisoni vaikutti heti ensimmäisten päivien aikana hyvin ja koira vastasi hoitoon. Purulihakset rauhoittuivat silmiä nopeammin, mikä oli koiran kannalta hyvä, että syöminen sujui sen jälkeen ilman kipua. Onni tässä tilanteessa oli se, että lääkitys aloitettiin näin nopeasti. Mitä nopeammin, sitä parempi ennuste on toipumisen suhteen. Kortisoni itsessään aiheuttaa voimakkaita sivuoireita; Kille juo ja pissaa ihan hurjasti, sillä on lähes maaninen näläntunne, se läähättää ja on laihtunut. Väsynyt se ei onneksi oikeastaan ole, ehkä jopa päinvastoin; ensimmäisten viikkojen aikana se oli kovin levoton ja jotenkin sillä oli huono olla. Minun piti vain ummistaa silmäni näiltä kaikilta sivuoireilta, sillä niille ei yksinkertaisesti voi mitään, ne vaan pitää kestää. Tuota pientä rakasta spanielia katsellessa mieleni valtasi vähän joka välissä suuri suruntunne, että sen tarvitsee tälläinenkin asia käydä läpi - taistella, vaikkei itse ymmärrä miksi sillä on huono olla. Mutta koska ennuste paranemiselle on kuitenkin keskimäärin tässä sairaudessa hyvä, niin me kokeilemme tämän tien - kaikesta surkeudesta huolimatta.

Ensimmäisten kolmen viikon aikana oireet ovat pysyneet yhtä tilannetta lukuunottamatta kurissa. Tuo yksi tilanne oli sellainen, että cockereita harrastavat kaverini tulivat kylään metsästysreissullaan. Kille ilahtui toki näistä ihmisistä suunnattomasti, sillä liittyväthän he Killen maailmassa sen mieluisimpaan harrastukseen eli metsästykseen. Mutta nämä ihmiset aiheuttivat Killessä myös totaalisen ylikiihtymisen, joka aiheutti sen, että silmät ragoivat siinä iltapäivän aikana ja olivat selvästi pullollaan. Illan aikana ne rahoittuivat, mutta kyllä tuon tilanteen jälkeen niitä silmiä on sitten kyylätty niin, että kohta pullottavat omatkin silmät. 

Nyt kortisonia laskettiin 30mg annokseen ja toivotaan, että oireet pysyvät poissa. Koko tilanne on jotenki kovin haastava - jo pelkän lääkityksenkin takia - mutta senkin takia, että Kille on niin levoton. Se on perusluonteeltaankin asteen liian levoton koira, mutta lääkityksen kanssa vielä enemmän. Tuntuu, että on ihan mahdottoman vaikeaa itse arvioida minkä verran sitä voi rasittaa, se kyllä tuntuu jaksavan ja haluaakin liikkua. Se ei ole väsynyt ja haluton, vaan ennemmin innokas ja virkeä. Hyvä sinänsä, mutta mistäs sen tietää mikä on elimistölle sitten liikaa. Henkisesti tuo koira on kuitenkin kovin kiihtyvää sorttia, joten rauhallisia juttuja on vaikea keksiä koiralle, joka on valmiiksi jo levoton. Lisäksi mieltä painaa tätä asiaa pohtiessa se, miten paljon henkinen mielentila vaikuttaa tilanteeseen. Ettei se provosoi oireita. Toisaalta paikallaankaan tuota koira ei voi millään pitää, se turhautuu siitäkin. Killeähän ei tietenkään treenata millään tavalla tällä hetkellä ja tuo treenaamattomuus näkyy siinä, että lenkillä jos se on irti, niin se tekee käytännössä koko ajan metsästyksen hakukuviota eli hakee riistaa. Ei toivottavaa, mutta milläs sen estät. Ensimmäiset viikot Kille kävi vain pissalla pihalla ja sen jälkeen remmissä lyhyillä lenkeillä, mutta pidemmän päälle remmin päässä oleminen turhauttaa sitä. Tuo hakukuviolla hengailu on toisaalta sille ehkä kuitenkin rennoin malli olla ja liikkua, mutta siinäkin tulee tunne, että rasittuuko liikaa. Meidän uuden talon lähimaastoissa on kuitenkin jonkin verran fasaaneita ja tuo tilanne johtaa välillä ylösajoon. Killen mielestä hienoa, mutta onko se hyvä sen hyvinvoinnille.

Kortisonin aiheuttama maaninen näläntunne vaikuttaa myös siihen minkä verran Killen kanssa voi tehdä mitään puuhastelua namien kanssa, sillä se nälkä saa sen ihan kierroksille. Pelkkä ruokintatilanne kotona aiheuttaa sen , että se tärisee ja läähättää ruokaa odottaessa - joten mikään pikkuaktivointi namien kanssa ei ole välttämättä se rennoin vaihtoehto. Tilanne on siis aika haastava ja mielellään otan ideoita vastaan siitä, miten tämän kanssa olisi nyt hyvä toimia. Maanantaina käyn lääkärissä tarkistamassa Killen veriarvot, niin sekin antaa meille kättä pidempää tässä rasitusasiassa.

Niin ja joo oltiin me jo kerran lääkärissä ylimääräisenkin kerran, kun Killen vatsa reistaili ja se tuli ihan hirvittävän kipeäksi. Tietenkin juuri sinä päivänä, kun piti ajella Helsinkiin oman jalan fysioterapiaan. No, ei muuta kuin perumaan fysioterapia ja koiran kanssa lääkäriin, joka meinasi kuolla kivusta. Se oli siis todella kipeä. Röntgenissä näkyi hiekaa suolistossa. Tuon hiekan alkuperä jäi täysin hämärän peittoon, sillä ei se ole sitä ainakaan todistettavasti syönyt. No tuossa maanisessa nälässä se taitaa tehdä mitä vaan. Onneksi tilanne meni ohi hyvillä lääkkeillä - mitä nyt kipulääkkeenä piti antaa morfiinijohdannaista, kun kortisonin kanssa ei voi antaa tavallisia kipulääkkeitä. Silloin muutes oli rauhallinen Kille - pitäisköhäm pyytää ihan jatkuva lääkitys!

Mutta summa summarum: näillä mennään mitä tarjotaan. En ole voittanut yrityksistä huolimatta eurojackpotissa, edes vähän, jolla saisin veromätkyt maksettua ja alan töitäkään en ole kovasta yrittämisestä huolimatta saanut ja kohtukin lopulta otettiin pois jatkuvien hormonisekoilujen vuoksi. Että kuulostaako jo ihan perusmenolta mun elämässä! Alan tottua. 

Mutta niin onnellisia olemme olleet meidän uudesta asunnosta keskellä ei mitään. Ei kulje mopot ja rekat aamulla seinän takaa, ei hauku naapurin koirat, ei vedä lattian rajassa ja mulla on oma vessa! Niin ja mulla on myös lavuaari kodinhoitohuoneessa ja mun sisääntulon edessä on terassi ja mulla on maailman paras puusauna ja niin; se ilta-aurinko, jota olen viimeiset kymmenen vuotta kaivannut. Me olemme siis löytäneet talon, joka tuntui heti ekasta illasta meidän omalta kodilta. Hassua, mutta tuntuu, että mä olen vihdoin tullut kotiin. Ja tästä mun sydän on eniten onnellinen tällä hetkellä.

Jokainen saa sen minkä jaksaa kantaa...

Kaarina Jalkasen osalta tilanne näytti kesällä, loman alkaessa, suorastaan aurinkoiselta. Jalka oli näyttänyt rauhoittumisen merkkejä pidemmän aikaa, uskalsin sen sanoa jopa ääneen ja olla siitä onnellinen. Suorastaan huikea tunne oli kävellä eräänä elokuun päivänä 1km matka ilman, että jalkaan sattui. Mattilaan ja takaisin - tuo matka jää ikuisesti mieleen, kun jalkaan ei sattunut yhdelläkään askeleella. Maisemana rakkaan mökin maalaistie ja seurana lenkkikaverit, jotka lähtevät ihan aina yhtä kovalla innolla mukaan.

Felix ja Mattilan suora.

Kävin lomalla myös lähes 2h sienestyslenkin koirien kanssa metsässä. Metsä ja sen tuoksut. Koirat, jotka juoksevat innolla ympärillä. Minä ja jalka, joka suostuu tuona päivänä olemaan yhteistyökykyinen. Onnellisuuden rakennusaineet oli kasassa. Tunsin olevani syvästi onnellinen siinä hetkessä, luomakunnan ympäröimänä. 

Koirat ja keinu keskellä metsää :)

Lomalla uskalsin myös purkaa pois hermolääkityksen, jota olin jo tovin syönyt. Nuo hermokivut eivät ole tuon jälkeen palanneet, ainakaan siinä mittakaavassa mitä aikaisemmin. Pieniä häivähdyksiä saattaa olla, jos rasitusta on tullut enemmän, mutta sellainen aivot räjäyttävä kipu on jäänyt onneksi pois, vaikka lääkkeitä en enää syö. Yllätyksenä ihan perus-burana toimikin. Niistähän ei ole ollut apua viimeiseen vuoteen, mutta jostain kummallisesta syystä elimistö olikin valmis ottamaan vastaan niiden tuoman avun. Hyvä niin. Vaikka jälleen ihan omituinen sivujuonne. Fysioterapiassa on ollut kesätaukoa. Samat liikkuvutta lisäävät jumpat on mukana, mutta ei mitään uutta. 

Jalka oli siis hetken hyvä, tullen jälleen elokuun puolessa välissä kipeämmäksi. Kivun kaari ei noudata edelleenkään mitään loogisuutta. Välillä en kävele kotona kunnolla askeltakaan, olin sitten levännyt tai rasittanut jalkaa - välillä taas jonain päivänä jalka on kivuttomampi. Yritän olla onnellinen, että nuo hermokivut ovat pysyneet poissa, vaikka käveleminen muuten olisikin hankalaa. Kössiä voin onneksi edelleen pelata, siitä jalka tykkää ja pääosin se on pelin jälkeen aina parempi. Harmi kun muu kunto on vielä niin vaiheessa, etten uskalla sentään joka päivä kentälle mennä - kroppa kyllä muistuttaa siitä, miten kovasta lajista on kyse. Lupauduin kuitenkin pelaamaan naisten liigaa ensi kaudelle - Oulun junioreista pääasiassa koostuvan joukkueen tueksi. Tuntuu kivalta!

Eräänä päivänä kössiä pelatessa ja istuessani erätauolla tuli mieleni pintaan, Rion olympialaisten aikaan, ajatus siitä miten tärkeää on kaikessa tekemisessä - urheilussa tai työelämässä - sisäinen motivaatio. Motivaatio ja sen ylläpitäminen. Halu ja into. Omalla kilpaurheilu-urallani pelaaminen oli minulle aina yhtä siistä, sen huumaavan motivaation kannattelemana jaksoin nousta aamutreeneihin klo 06.00 tai juosta peruskuntokaudella niitä tylsiä pk-lenkkejä tai kuntouttaa kolmannen kerran leikattua olkapäätä. Näin jälkeen päin tuntuu uskomattomalta miten olen kolmen olkapääleikkauksen jälkeen aina palannut kentälle, ja viimeisen kerran jopa moninkertaisena Suomen mestarina. Hetkeäkään en silloin ajatellut, etten nousisi takaisin kentälle ja pelaisi jälleen täysillä. Sisäinen motivaatio oli aivan huikea, ehkä jo addiktiivinenkin. Tuo sisäinen motivaatio on mielestäni myös sisäsyntyistä, sitä joko on tai sitä ei ole. Kyky ylläpitää tuota paloa on kuitenkin se taito, jolla päästään huipulle - oli huippu sitten millainen tavoite tahansa. Onko tälläiseen satsattu riittävästi  nykymaailman työelämässä? entä huippu-urheilussa? Tuon palon vaaliminen voi olla hyvinkin yksilöllistä, ei se rakennu kaikilla samalla tavalla. Uskon, että tässä olisi avain monen työyhteisön tuloksen, työhyvinvoinnin tai työilmapiirin parantumiseen. Ehkä joku päivä ryhdynkin työelämän motivaattoriksi. Tiedä sitä.

Itse painin työnhaun kanssa melkoisen tuskaisena. Olen ilmeisesti liian vanha ja yrittäjyyttä ei arvosteta työkokemuksena, sillä en tunnu pääsevän edes työhaastatteluihin. Agilityn viikkoryhmät loppuivat melkoisen haikeissa tunnelmissa - siinä hetkessä mieleen häivähti ekan kerran myös epävarmuudentunne siitä, olenko tehnyt sittenkään oikeaa päätöstä. Ylimääräiset agilityesteet on laitettu myyntiin ja tuo myyminen tuntuu myös erityisen haikealta. Esteisiin kulminoituu niin paljon kaikkea. En ole varsinaisesti tavaroihin kiintyvää tyyppiä, mutta nämä esteet pääsivät nyt "näistä-tavaroista-on vaikea-luopua"- listalleni juoksurattaiden ja patapum-rintarepun jatkoksi. Koen näistä agilityesteistä ihan suunnatonta luopumisen tuskaa.

Tällä hetkellä haluaisin olla heikompi. Vässykkä, onneton rääpäle. Jos sen kautta osalleni annettaisiin hieman kevyempi taakka. Taakka joka harteilleni on tällä viikolla kaiken lisäksi laskettu, tuntuu aivan liian suurelta - jopa epäreilulta.

Viikko sitten Plikka alkoi ontua oikeaa takajalkaansa. Koira oli yllättäen ihan mielettömän kipeä. En tiedä onko pihalla sattunut jotain vai mistä tämä on alkanut, mutta jalka on poissa pelistä. Itse en kuitenkaan saa jalasta mitään kipureaktiota aikaan, vaikka kuinka väännän ja käännän. Eikä saanut huippuortopedi Jan Räihäkään. Kaikki nivelet ja nivelsiteet jalassa ovat ehjät, refleksit  ovat normaalit. Selästä ei saa kipureaktiota. Olemme molemmat täysin kysymysmerkkeinä. Koira on nyt ollut viikon levossa ja rimadyl-kuurilla ja se ontuu silti. Olisiko tuo minun mielenjatke myötätunnosta aloittanut ontumaan samaa jalkaa kuin emäntänsä. Lisätutkimukset ovat siis edessä.

Sitten elämä päätti heittää osalleni vielä yhden kortin - mielelläni tosin olisin jättänyt tämän kortin käyttämättä. Tiistaina olimme Killen kanssa sorsastamassa. Harrastus, joka on vienyt meidät molemmat mukanaan. Pieni spanieli rakastaa tuota touhua koko sydämestään ja tekee hommia sitkeimmällä asenteella mitä tiedän. Sen työtä on niin ilo katsella. Olemme hyvä tiimi tuolla mettä-äijien joukossa ; kaksi hassua blondia hymy huulilla. 

Killen mielestä ampujat ovat ihan parhaita jätkiä ( niin, eipä ole näissä porukoissa näkynyt muita naisia).

Tuon reissun loppuvaiheessa ihmettelin miten Kille muuttui yllättäen kovin vaisuksi. Toki olimme siinä vaiheessa tehneet hommia pidempään ja Killekin joutunut paiskimaan töitä oikein olan takaa uiden ja kaislikossa rämpien, mutta silti olin vähän ihmeissäni, kun oma duracell -spanielini oli niin vaisu ja makasi vain jaloissa. Autolle tuo hiihteli häntä alhaalla, asia mitä ei kovin helpolla tapahdu. Killen häntä on lähes tavaramerkki, sillä pitää sitä yleensä aina ylhäällä salossa. Kotona pesin koiran ja annoin ruuan ja menimme nukkumaan. Ajattelin, että kyllä Kille tuosta virkistyy aamuun mennessä, saattoi olla vatsassakin vettä, kun juo sitä jonkun verran uidessaan.

Aamulla ei kuitenkaan ollut näin. Kille oli vieläkin vaisumpi, väsynyt ja kipeä. Kun aamun mittaan alkoivat silmät turvota, sen jälkeen hiljalleen myös posket, aloin jo pelätä pahinta. Saimme ajan lääkäriin ja diagnoosi oli se mitä pelkäsinkin; autoimmuunisairauksiin kuuluva mastikatorinen myosiitti. Tässä erään toisen koiraharrastajan blogissa on selitetty hyvin mistä tässä sairaudessa on kyse. Lyhykäisyydessään kallonalueen lihaksiin syntyy siis tulehdus, joka työntää silmiä ulospäin ja turvottaa purulihakset niin, ettei koira saa suuta auki. Hoitona on pitkä kortisonikuuri, joka alkuvaiheessa 4-5 viikon ajan on todella kovalla annostuksella. Tuon jälkeen jos oireet pysyvät kurissa, lasketaan annostusta hiljalleen ja 6kk aikana se pitäisi saada kokonaan pois. 

Kovin kipeä ja surkean

näköinen Kille, jonka silmät pullottaa miten sattuu.

Poskilihakset olivat ihan pallot ja Kille ei voinut avata suutaan kunnolla.

Kille oli todella kipeä ennen lääkkeiden saamista. Tuosta häntäänsä hullun lailla veuhtovasta kaverista oli jäljellä vain kevyt hännän heilaus ja surullinen, kipeän koiran katse. Lääkärin jälkeen makasin olohuoneen lattialla Kille kainalossa koko illan. Vähän väliä kaikki pettymys, huoli ja suru purkautui itkuna. Pieni koira vain painautui kylkeä vasten, kuin apua hakien. Mitä muutakaan pystyin, kuin olemaan siinä ja yritin parhaani mukaan kertoa, että kaikki on joku päivä vielä hyvin. 

Kaikki suunnitellut metsästysreissut siirtyvät siis jonnekin tulevaisuuteen ja agilitystä voimme molemmat vain haaveilla. Taas olen hetkessä kun kokoan voimiani, joita tuntuu olevan koko ajan vain vähemmän. Miksi ihmeessä kaikki tämä kasataan harteilleni. Kuinka vahva pitää olla, että aina, yhä uudestaan jaksaa nousta pystyyn, kun elämä painaa polvilleen?

Toivottavasti näen tämän rakkaan koirakaverin vielä tuollaisena kuin tuossa kuvassa: terveenä ja iloisena juoksemassa pitkin metsiä. Elämä voisi nyt heittää peliin sen tasoituskortin, sille olisi nyt enemmän kuin tarvetta.

Helpotuksen huokaus ja 70 suudelmaa

Olen tuntenut viime aikoina suurta helpotusta. Helpotusta siitä, että olen osannut elämässäni tehdä päätöksiä, jotka edistävät niin henkistä kuin fyysistäkin hyvinvointiani. Voin tällä hetkellä hyvin ja olen onnellinen. 

Vaikka hallitoiminnan lopettaminen ja heittäytyminen tälläiseen epätietoisuuden tilaan oman tulevaisuuden suhteen olikin raskas päätös ja kaikki siihen liittyvä käytännönhomma monella lailla rasittavaa, niin loppujen lopuksi näin on hyvä. Huhtikuussa kun tein päätöksen hallitoiminnan lopettamisesta alkoi siitä päivästä selvästi aika, jolloin sain mahdollisuuden toipumiseen. Toipumiseen viimeisten 1,5 vuoden aikana kertyneestä taakasta ja rasittuneisuuden tunteesta. Päivä päivältä olo keveni ja nyt kun hallin sulkemisesta on kulunut tarkalleen 20 päivää huomaan, etten ole aikoihin nukkunut näin hyvin. Luulenpa, että moni tämän aikakauden työelämän pyörteissä elävä tietää tuon fiiliksen, kun aamuyön tunteina - yleensä siinä klo 04 aikaan - havahtuu ja ei meinaa saadakaan enää unta. Pyörii ja kierii lakanoiden välissä, välillä kelloa vilkuillen ja minuutti minuutilta kasvaa ahdistus siitä, että mahdollisuus nukkua riittävästi lyhenee mitä lähemmäs herätyskellon pärähdyksen hetki matelee. Yleensä nukahdat juuri tuntia tai puolta ennen herätystä ja kellon soidessa olet totaalisen koomassa, hyvä kun tajuat mihin maailmaan heräät. Luulenpa, että moni lukija tunnistaa nämä hetket - valitettavasti. 

Ne olivat itsellekin tuttuja, yleensä tuolloin aamuyöstä ajatuksiin tunkivat työasiat ja erityisesti moni hallitoimintaan liittyvä - mutta myös suru ja ahdistus kipeän jalan kanssa elämisestä. Omalla kohdallani toki oli onni, ettei tarvinnut aamulla aikaisin lähteä töihin, mutta yleensä kuitenkin nousin laittamaan poikaa kouluun ja aloitin sen jälkeen hommat koneella, vaikka olinkin tullut edellisenä iltana töistä pahimmillaan puolen yön aikaan. Niitä päiviä minulla ei tule ikävä. Jälleen näen tässä hetkessä yhden ison positiivisen asian, mitä Kaarina Jalkanen on elämääni tuonut. Kaarina pakotti minut tekemään isoja päätöksiä, mutta niiden takaa paljastuukin jälleen jotain hyvää. Tällä hetkelllä nukun nautinnollisen hyvin. Ensimmäisen kerran, kun tajusin nukkuneeni koko yön heräämättä kertaakaan, tajusin myös sen, miten huonosti olen vuosien ajan nukkunut. Nyt hyviä öitä on ollut koko heinäkuun ja tunnen myös sen, miten sielu alkaa elpymään, keräämään energiaa ja hyvää oloa. Toivoisin, että moni muukin tajuaisi tämän; nukkumisen ongelmat ovat 90% vain ja ainoastaan stressin aiheuttamia, ylikuormitusta ja huonoa henkistä oloa. Niille asioille, jotka tämän aiheuttavat pitäisi voida tehdä jotain, olla rohkeutta muuttaa elämäänsä silläkin uhalla, ettei varmuttaa tulevasta ehkä aina ole - tai nuo ratkaisut eivät ihan kaikilta osin olisi täysin optimaalisia. Itse olen jollain tasolla alkanut inhomaan elämän optimointia ja kaiken kontrollointia. En itse ole sellaisiin henkilöihin ehkä kuulunutkaan, mutta yhä enemmän nykyisin karsastan kaikkea ylisuunnittelua ja optimointia, laskeskelua ja täydellisiä suunnitelmia - emme me voi olla koko ajan kontrolloimassa kaikkea mitä elämässä tapahtuu.  Hetkessä eläminen ja oman olon kuunteleminen on joskus se ainoa tie, ei kaiken kattava sunnittelu ja optimointi.  Meidän oma hyvinvointi ja onnellisuus on kuitenkin tärkeintä, eikö? Silloin voivat hyvin myös ne, joiden ympäröimänä me elämme - ja joiden elämään me itse kuulumme. 

Luen tällä hetkellä Sue Monk Kiddin kirjaa nimeltä Merenneidon tuoli. Monk Kidd on kirjailija, jolla on suunnaton kyky kirjoittaa asioista hyvin kiehtovasti, jopa hurmaavalla otteella - tapa, joka kietoo ainakin minut mukaansa. Tässä kirjassa, ihan ensimmäisillä sivuilla tarinan päähenkilö toteaa omasta elämästään: " Neljäänkymmeneen kahteen ikävuoteen mennessä en ollut koskaan tehnyt mitään mikä olisi järkyttänyt minua itseäni - ja uskon nyt, että se oli osa ongelmaani - olin kroonisesti kyvytön ällistyttämään itseäni." Nuo sanat jäivät pyörimään mieleeni useammaksi päiväksi. Osa elämää on siinä, että kykenemme ällistyttämään itseämme. Elämään niin, että voimme hypätä tarinoihin, joiden sisältö tuo hehkua ja syvää tunnetta, ällistyttää ja ihmetyttää. Rakastuin tuohon lauseeseen kirjassa. Haluan elää juuri niin. Yllättää itseni omalla elämälläni, uskaltaa olla sellainen ihminen, mitä haluan ja joskus kulkea polkuja, joiden päämäärä ei ehkä ole ihan tiedossa.

Viime viikonloppuna päätimme ällistyttää mieheni kanssa itseämme, tai ei se oikeastaan mikään päätös ollut, ainoastaan spontaanin hassuttelun lopputulos. Suutelimme nimittäin toisiamme 70 kertaa yhden päivän aikana. Kyllä, siis laskimme lopulta nuo suudelmat ja illan viimeinen suudelma päätyi numeroon 70. Suurimman osan tuosta päivästä olimme Puuhamaassa pojan ja kummipoikamme kanssa ja päivän aikana muksutkin jo kyselivät kuinka monta kertaa te olette jo oikein pussailleet, kun te vaan koko ajan pussaatte. Ihana päivä, ihania suudelmia ja kasa pitkiä katseitakin muiden ihmisten toimesta. Suuteleminen julkisella paikalla ei ehkä ole se kaikista yleisin tapa, joka kuuluu suomalaiseen parisuhdekulttuuriin - ainakaan Puuhamaassa. Kutkuttava päivä ja kutkuttava mies minulla. Ehkä kesän parisuhdehaaste (tai hei suutelukaverin saa varmasti, vaikka ei olisi suhteessakaan!) pitäisikin nyt heittää kaikille; pistäkää paremmaksi! Suudelman kuuluu kestää vähintään neljä sekuntia, pidemmätkään eivät toki ole kielletty. Helleviikkokin edessä, antakaa siis kesän hivellä teitä ja heittäytykää haasteeseen - saatatte ällistyä!

Ps. Koska Kaarina ei ole elämäni ainoa sisältö - eikä joka kerta tämän bloginkaan - niin kommentoin loppuun ainoastaan sen, että tilanne on jalan osalta parempi! Pitäisiköhän siitäkin kohta ällistyä :)

First of July

Suurten tapahtumien päivä. Heinäkuun ensimmäinen. Ihana hallini tyhjennettiin lopullisesti, tehtiin asuntokaupat omasta talosta ja yksi pieni ihminen syntyi maailmaan. Kaikkiin tapahtumiin liittyi paljon samoja tunteita, ehkä hitusen eri mausteilla. Jännitystä, häivähdys tulevaisuutta ja tulevaa, mutta myös kyyneleitä ja jopa pelkoa siitä miten kaikki lopulta päättyy. Tärkein näistä, tuon pienen ihmisen syntymä päättyi onnellisesti, vaikka matka tähän maailmaan ei pienen pojan kuin äidinkään osalta ollut se kaikista helpoin. Onneksi kaikki meidän rakkailla on hyvin, olette meille enemmän mitä moni muu asia tässä maailmassa. 

Mietin myös tuolloin perjantaina ajaessani hallille viimeisiä kertoja, että onko luopumisen tuska sellainen tunne johon voi tottua, jos sitä harjoittelee riittävästi? Tottuuko ihminen, joka joutuu elämänsä varrella luopumaan paljosta tähän tunteeseen ja uuden luopumisen kohdatessaan, se ei enää tunnukaan niin pahalta tai sen työstäminen on jollakin lailla helpompaa? Omalla kohdallani olen tuota tunnetta ainakin harjoittelut ahkeraan viimeisen vuoden aikana ja silti yhä uudestaan ja uudestaan koen tuon tunteen yhtä voimakkaana - hetkittäin ihan fyysisenä kipuna rinnassa.
Katsellessani perjantaina este kerrallaan tyhjenevää halliani totesin, että ei. Ei siihen tunteeseen voi mitenkään harjaantua. Jokainen luopuminen on omansa ja sen tuoma tunne myös omanlaisensa. Asiat, jotka ovat meille merkinneet paljon, jotka olemme ottaneet osaksi itseämme, aiheuttavat luopumisen tuskaa ja puristavaa tunnetta. Ja oikeastaan, ei luopumiseen kuulukaan tottua. Muuten meistä tulee kyynisiä ja kylmiä - muuten emme voi kokea onnea ja iloa mistään, sillä silloin emme ole tärkeitä asioita päästäneet sisimpäämme. Sisin tulee täyttää tärkeillä aisoilla - pienillä ja suurilla - ei kuitenkaan itsestäänselvyyksillä, sillä mikää ei elämässä ole itsestäänselvää. Luopumisen kuuluu sattua, silloin tiedämme eläneemme asioita, joiden takia olemme täällä. 

Kotona pääsimme keskustelemaan luopumisen surusta 9-vuotiaan poikamme kanssa, kun ihana marsumme Muru oli eräänä aamuna kuollut. Tilanne ei sinänsä tullut yllätyksenä, sillä Muru ei ollut ihan terve, mutta kuolema tuli siinä mielessä yllättäen, että edellisenä päivänä Muru oli vielä ihan oma virkeä kuikuttava itsensä. Poikamme suru oli pohjaton. Hän menetti ensimmäistä kertaa elämässään jotain todella tärkeää. Pienen lapsen surua on raastavaa katsella. Ei siinä auta kuin halata ja pitää sylissä ja jutella asiasta. Toisaalta elämän oppikoulussa tämä oli tärkeä hetki; ymmärtää, mitä on kiintyä johonkin ja mitä on, kun siitä joutuu luopumaan. Muru haudattiin sydämin koristellussa kenkälaatikossa mökille edesmenneiden koiriemme viereen. Siinä taisi olla isälläkin itkussa hieman pidättämistä, kun poika ennen laatikon kuoppaan laskua vielä raotti kantta ja kuiskasi värisevällä äänellä: " Hei, hei Muru. Oli kiva tutustua sinuun." 

Hallin sulkemisen jälkeen olen kuitenkin kokenut suurta helpotuksen tunnetta. Helpotuksen tunne tuli tilalle, kun suljin hallin oven viimeistä kertaa. Vaikka luovunkin sen myötä paljosta, niin stressi elämässä vähenee hurjasti. Eikä vähiten se stressi, etten hallin alustan takia saa jalkaa rauhoittumaan ja paranemista kunnolla käyntiin. Kesäryhmien alettua on jalkakin nimittäin ollut parempi, kun kesäryhmissä on vähemmän treenaajia, jolloin hallissa vietetty aikakin on lyhyempi. Nyt uskallan sen sanoa ihan ääneen, sillä tähän saakka nuo paremmat hetket ovat kestäneet nimenomaan vain hetken. Nyt on parempaa vaihetta oikeastaan menty jo melkein kaksi viikkoa. Miten voikaan nauttia siitä tunteesta, että kyllä! Tänäkin aamuna on helpompi kävellä ja Kyllä!pystyn hetken kävelemään paljain jaloin lattialla ilman, että tarvitsee heti hakea crocseja jalkaan. 

Ja arvatkaas! tämän tarinan suurin ihme tapahtui viime viikolla. Menin nimittäin fyssarin luvalla kössikentälle, ajatuksena oli siis vain lyödä sellaisia lyöntitreenejä kaverin kanssa, jossa tiedän koko ajan minne pallo tulee, jolloin voin kontrolloida myös jalan liikkeitä. Heti alusta saakka tajusin, ettei jalkaan satu. Siis ollenkaan. Yhtään. Missään vaiheessa. Aloitin homman varovasti, mutta sitten siinä pelatessa uskalsin koko ajan enemmän ja lopulta pelasimmekin ihan koko kentän peliä ja minä sinkoilin siellä ihan sujuvasti - tai no, miten sujuvaa se nyt olosuhteet ja kunto huomioonottaen voi olla. Voi että mikä onnellisuus ja helpotus ja kaikkea. Miten tuo voi olla mahdollista? Edellenkään en pysty kunnolla kävelemään, mutta pystyn pelaamaan squashia! Pillahdin poikien edessä itkuun, kun olin niin hämmästynyt ja iloinen. Tämä asia tuli testattua uudestaan tällä viikolla ja sama juttu; siellä pelasimme matsia tunnin verran - siis sen mitä hapenpuuttelta jaksoin - eikä jalka edes suuttunut. Hitsin Kaarina! Päätit jälleen tykätä kössistä. Senki outo Jalkanen, olisit voinut tämän päättää jo aikoja sitten! Noiden pelien jälkeen jalka on ollut parempi, ei yhtään huonompi. No mitä nyt vasemman jalan pohje veti viimeisellä kerralla mehevän krampin, raukan suoritustaso ehkäpä hieman ylittyi. No se kyllä onneksi rauhoittuu. En ymmärrä miten tämä yhtälö voi olla edes mahdollinen. Mutta en valita. Kävely on niin last season - mihin sitä ihminen kävelyä tarvitsee, jos voi kerran pelata squashia! 

Tämä sisutustarrra jää hallini toimiston seinälle seuraavien iloksi.

Mikä on oikeasti tärkeää?

Mielensopukoissa tuntuisi taas tuuli tuivertavan, ajatuksia pyörii siellä taifuunin lailla suuntaan jos toiseen. Ajatuksen uria on kulutettu niin, että välillä tuntuu, että pienet aivosolutkin ovat ihan maitohapoilla. Onkohan sen muuten edes mahdollista, että aivosoluihin kertyy kovan ajattelun voimasta maitohappoa - tuskin. Mutta jos olisi, niin maitohapon sieto avoissani alkaisi olla huippu-urheilijan luokkaa.

Tässä taifuunin silmässä pyöriessäni, en edelleenkään voi välttyä siltä ajatukselta, että mikä tämän kaiken merkitys on. Siis tämän minun maailmaa mullistavan Kaarina-episodin, jonka tiimoilta muuttuvat niin harrastukset kuin työelämäkin - ja ajatukset? Moni asia toki myös hyvää suuntaan, mutta osa asioista vaatii kyyneleen jos toisenkin, jotta mieleni laantuu edes siedettävälle tasolle.

Kyyneleitä olen viime aikoina kuluttanut ehkä eniten järjestellessäni päässäni asiaa nimeltä agility. Asia, joka on minulle ollut elämäni varrella sekä harrastus, kilpaurheilu että työkin. Nyt joudun määrittelemään tämän asian kaikella tavoin uudestaan. Luulin jo vuosi sitten kesällä, että ensi kesähän tulee pian ja voimme olla Killen kanssa taas kentillä, mutta näin tämä vuosi vierähti ilman, että mikään on muuttunut. Nyt tuntuu, että on se hetki, että lähden tämän asian kanssa toiseen suuntaan, en enää toivo, en enää usko - päätin unohtaa ja olla ajattelematta. Katselin tässä viime viikolla youtubesta enduro-videoita - lähinnä erilaisista kilpailuista. Silmääni pisti useimmissa videoissa se, että reittien varrella seisoo yleisössä vanhempia miehiä, jotka kannustavat ja tukevat nuorempia kuskeja. Sillä hetkellä tajusin, että itse en ole nimenomaan tuohon vielä valmis; seisomaan ja kannustamaan agilitykentän reunalla. Kaikesta mentaalivalmennuksestani huolimatta en ole onnistunut mieltäni muokkaamaan niin, että hyväksyisin tuon asetelman itseni kohdalla. Ehkäpä tilanne olisi eri, jos olisin 20 vuotta vanhempi - mutta kun en ole, vaan terve ihminen parhaassa iässä, jolla ainoastaan nilkka päätti heittäytyä hankalaksi. Olen jopa hieman pettynyt itseeni, etten ole tälläistä mielenmuutosta saanut omalla kohdallani aikaan. En ole kyennyt agilityn suhteen vaihtamaan roolia pelkästään valmentajaksi ja kannustajaksi. Tämä on myös yksi syy, miksen voi tätä työtäkään enää tehdä; intohimo hiipuu ja tilalle asettuu ahdistus. Minulle tarjottiin myös töitä eräästä pääkaupunkiseudun agility-yrityksestä - niin siis ilman, että olin kysellyt - mutta viime viikonloppuna päätin, etten ota tuota työtä vastaan. Minun polkuni on nyt menossa eri suuntaan ja vaikka maailma sen varrella näyttääkin epävarmalta, on minun nyt astuttava sen polun vietäväksi.

Yksi asia erityisesti tekee mieleni surulliseksi. Kun lähtee elämässään toiseen suuntaan, niin samalla läheltä katoaa moni kaveri, jonka kanssa on tätä harrastusta ja työtä jakanut. Itselleni on tällä hetkellä jotenkin äärettömän vaikeaa jakaa agilityn iloja muiden kanssa - jo, se etten siihen pysty ärsyttää itseäni, sillä kyllähän muiden ilon jakaminen on itsellekin tärkeää. Tämä on kuitenkin minulle jollain lailla vain liian iso kakku pureskeltavaksi. Ehkä tämäkin asia tarvitee vain itkeä läpi, hyväksyä osana elämän tarinaa. Toisaalta, ainahan voin palata, kun hetki on oikea ja moni ihminen on silloin siellä maailmassa edelleen. Täytyy luottaa, että todelliset ystävät pysyvät kaikesta huolimatta. Niitähän tässä eniten tarvitaan.

Näitä tunteita työstäessä pohdin myös sitä puolta; mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Ei agility todellakaan ole elämän tärkein asia, eikä se saisi määrittää mieltäni näin paljon. Sitten kävikin niin, että elämä antoi siitä kouriintuntuvan todisteen, ikäänkuin herättäen minut näkemään sen tärkeän elämässäni.
Lapseni oli nimittäin tätinsä kanssa Porvoon hoplopissa viime viikolla ja yllättäen, ilman mitään erityisempää syytä, oli täysin vieras mies rynnännyt lapseni luo, tarttunut häntä rinnuksista niin kovaa kiinni, että rinnan iho oli jäänyt käden ja paidan väliin.  Rintaan tuli ruhje ja lapsi luonnollisesti säikähti melkoisesti. Asian kuultuaan säikähti äitikin. Se raivon ja hädän tunne, kun tajuaa, että joku täysin vieras ihminen on satuttanut lasta. Teimme asiasta rikosilmoituksen ja toivomme,että tekijä saadaan vastuuseen. Tuo oli se hetki, kun elämä kertoi minulle sen, mikä on tärkeää. Se tärkein on juuri hän, tuo pieni ihmisentaimi, jota yritän vaalia maailman pahuudelta. Voisin itse vaikka istua pyörätuolissa halvaantuneena, jos se takaisi sen, että lapseni säilyisi turvassa tässä kovassa maailmassa. Kiitollisuuden tunne täyttää mielen, että tuollainen pieni poika on elämääni annettu - juuri sellaisena kuin on. Tämä on sitä tärkeää, oikeasti tärkeää.

Kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut, on tämä tarina myös pysäyttänyt minut - sekä ajatuksissa että konkreettisesti. Olen kuitenkin ollut rohkea ja antanut itseni pysähtyä. Ottanut haasteen vastaan ja tustutunut itseeni. Tuo matka ei ole helppo; itsensä kanssa oleminen voi olla jokus todella vaikeaa. Tunnistaa ja myöntää oma keskeneräisyytensä, heikkoutensa ja haavoittuvaisuutensa. Keskustella itsensä kanssa rehellisesti. Toisaalta lopulta löytää se voima ja energia, jota sisällä virtaa - uskallus heittäytä sen mukaan ja löytää jotain uutta.

Se mitä se on tuottanut mukanaan on ehkäpä elämäni tärkeintä ja suurinta: olen rakastunut omaan mieheeni uudestaan. Löytänyt kadoksissa olleen kipinän ja läheisyyden. Löytänyt itsestäni aivan huikean uuden seksuaalisuuden, nautinnon mitä en ole ennen kokenut. Vuosien varrella - 15 vuoden aikana - matkalle on mahtunut kaikenlaista. Olen ollut hapannaamavaimo, väsynyt vaimo, kiukkuinen vaimo - ja seksuaalisesti haluton vaimo. Tiedän, että liikun tätä kirjoittaessani todella henkilökohtaisella alueella, mutta toisaalta koen suurta tarvetta kertoa tämän, sillä tiedän, etten ole todellakaan ainut nainen, jonka tarina on tälläinen. Heittäytyessäni oman mieleni sopukoihin, uskalsin avata itseni kokonaan myös toiselle. Asia, jonka tajuaminen tekee olon lähes pyörryttäväksi. Tämäkö oli tämän kaiken tarkoitus? Oliko Kaarina se, joka väänsi ja käänsi pääni ajatukset lähes pakolla uuteen suuntaan - suuntaan, jonne ei mennä ilman tuskaa ja työtä. Fyysinen kipu avasi mielen kanavia - kanavia, joista osan on ollut tukossa lähes 40 vuotta. Seksuaalisuus on syvintä mitä ihmisessä on, siihen puoleen tutustuminen on ollut tähän astisen elämäni suurin saavutus; erävoitto, maailmanmestaruus, rataennätys tai kunnarijuoksu. Ehkä olin siihen vasta nyt valmis, elettyäni riittävän kauan. Olen onnellinen siitä, että juuri tämä mies on tämä asian minun kanssa jakamassa - ihminen, joka on pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodet. 

Löysin kaappeja siivotessani pankin kirjekuoren takapuolelle kirjoitetut runot, jotka olemme mieheni kanssa vaihtaneet tekstiviesteillä vuonna 2002 asuessani opiskelupaikkakunnalla. Niihin tiivistyy paljon sitä, mistä rakkaudessa on kysymys. Ensimmäinen runo on siis omaa käsialaani.

                                         " Sydämeni syvin syke on sinua täynnä,
                                            ihoni muisti on kosketustasi tulvillaan.
                                            Ajatukset rakkaudesta lämmenneet ."

                                                                   - L.Vuorela-

 Tämän runon sain vastauksena samaisena tammikuisena yönä:

                                        " En voi luvata sinulle tähteä taivaalta,
                                          ainoastaan kaiken rakkauteni. "

                                                    - E.Kivikoski -


Kiitos rakas, että olet siinä - myös vaikeina päivinä. Rakastan sinua.

Naps! sanoi Kaarina

En tiedä oliko edellisen kerran fysioterapia joku pienen pieni askel siihen, että Kaarina voisi luovuttaa tämän kiusaamispelin. Jukan käsittelyn lopulla nilkasta nimittäin kuului naps! ja Jukka tuuletti. Mä makasin hoitopöydällä kysymysmerkkinä ja hymyilin, nyt vissiin tapahtui jotain merkityksellistä. Ja niin tapahtuikin; tämä naps! oli kuulemma sellainen, jota Jukka on odottanut jo kolme viimeistä käyntikertaa. Eipä ollut kertonut mulle - mikä voi olla ihan hyväkin - että oli hieman ollut huolissaan miksei jalka ala vastata hoitoon. Nyt nilkan koko liike olisi sellainen, että sitä voidaan alkaa jälleen leikkauksen jälkeen kuntouttamaan myös jumpalla. Tosin tuolla kerralla en saanut mitään suurempia jumppia, sillä nilkan pitäisi nyt itsekseen orientoitua uuteen tilanteeseen - niin Kaarina, kuulitko, alas nyt sitten orientoitua ja vauhdilla! Nilkan liikettä pidetään nyt yllä mobilisoinnilla, jonka teen itse ja kevyellä nilkan aktivaatiota parantavalla jumpalla. Tämän Naps!-käynnin jälkeen jalka oli aivan huumavan ihana muutaman päivän. Kävin kaupassa ilman, että kävely sattui - meinasin purskahtaa onnentunteesta itkuun, kun olin päässyt limuhyllyjen kohdalle asti. Siis sinne saakka, ettei jalkaan sattunut. Muistakaa mua, kun kävelette Primassa, mä en olen 1,5 vuoden aikana pystynyt kävelemään sitä kauppaa kokonaan läpi ilman kipua. Nyt mä tein sen Salessa ja olin onnesta soikeana.

Tätä fysioterapiakäyntiä edeltävällä viikolla käväisin taas siellä kivun syvässä suossa. Teki mieleni huutaa, oikein kovaa. Huudon sijaaan kantautui huuliltani itkunsekaista ulinaa, johon sekoittui väsymystä ja hyvin syvää tuskaa. Kipu voi näköjään olla myös sellaista, että tekee mieli lähes oksentaa. En kuitenkaan oksentanut.

Syynä olivat jalan lisääntyneet hermokivut. Jalka oli hyvä tuota edeltävän viikon fysioterapian jälkeen pari kolme päivää, tai siis kivut olivat lieviä - lähinnä sitä ikuista kipua kävellessä. Sitten kävin salilla ja uimassa ( fyssarin luvalla) ja loppuviikosta hermokivut pamauttivat kunnon tehoilla päälle. Kipu pysyy edelleen kantaluun ympäristössä, mutta nämä hermokivut seilaavat ulko- tai sisäpinnalla, joskus ihan kantaluun päässä. Niiden ärsyttävyys on se, että niitä tulee myös levossa; sykäys joka kestää noin 15-30 sekuntia, mutta sen voimakkuus saattaa joskus olla sellainen, että meinaan alkaa itkemään. Pidätän hengitystä ja puristan silmiä kiinni. Suurimmaksi osaksi se on kuitenkin siedettävää. Näiden kipujen yltyessä en voinut välttyä ajatukselta, että mistä ihmeestä minua tässä elämässä rangaistaan tälläisellä piinalla, tälläisellä tuskalla, joka salpaa hengityksenkin. Puristaa rinnasta ja laittaa oksettamaan. Selvästi aivot ovat oppineet tunnistamaan nämä kivut, sillä vähän ennen kuin tuollainen poltto nilkassa alkaa, tunnen vatsanpohjassa ikään kuin säikähdyksen tunteen. Tiedättekö? Sellainen samanlainen, kun säikähtää jotain unohtunutta hommaa tai muistaa jonkun jännittävän asian, jota kohti on menossa. Sellainen pieni muljahdus vatsassa, aivot selvästi säikähtävät jo nanosekunnin etukäteen, mitä on tulossa.

Tämän sekamelskan keskellä päätin aloittaa hermokipulääkkeet. En enää pystynyt olemaan näiden uusien kipujen piinamana. Tätä kirjoittaessa olen syönyt noita lääkkeitä reilut kolme viikkoa ja voisin sanoa, että ne ovat ainakin vieneet sen pahimman kivun pois - sen, joka meinaa räjäyttää aivot pihalle. Jukka epäilee, että hermokivut ovat mahdollisesti olleet signaali kropalta siihen, ettei se ole kuitenkaan ollut valmis siihen käsittelyyn mitä olemme jalalle tehneet. Toivomme, että ne häviävät sen myötä, kun jalka alkaa olla valmiimpi.

Ehkä nilkan pitää löytää tälläinen harmonia.

Tällä viikolla Kaarina tosin sai jälleen uuden lisänimen: Ka**apää-Kaarina. Haava nimittäin päätti jälleen suuttua eli siinä alkoi ilmetä tuleduksen oireita - 2,5 kk leikkauksesta! Tuon tajutessani meinasin räjähtää raivosta. Piti laskea kymmeneen etten mennyt ja hajoittanut kasaa lautasia. Fysioterapiassa ei voitu jalkaa käsitellä tämän takia ollenkaan. Ei muuta kuin lääkäri-Mikon luo Kamppiin. Mikko hieman avasi haavan päätä ja tarkisti, ettei siellä olisi mitään onteloa. Ei onneksi ollut, mutta tuosta pienestä reijästä tuli pihalle pieni pala itsestäänsulavaa tikkiä. Tiedä sitten oliko se syynä haavan ärtymiselle. Nyt vaan toivotaan, että haava rauhoittuu suihkuttelulla, eikä sitä tarvitse enää tutkia. Alan olla aika täynnä tätä haava-episodia.

Lääkärin jälkeen kävin K-kaupassa hakemassa juotavaa ( kts kuva alla). Alkoi ihan naurattamaan. Piti kassallekin sanoa, että mitähän nyt tapahtuu kun juon tämän juoman. Taisi olla vinkki elämältä pitää vaan pää kasassa, vaikka kuinka pusketaan toiseen suuntaan.

Muuten elämässä on ollut aika kiireistä ja välillä onneksi unohdan jalan tilanteen - erityisesti jos touhu liittyy asioihin, joita tuo jalka ei haittaa. Töitä olen hakenut, toistaiseksi tuloksetta. Ryhmät pyörivät elokuun loppuun ja sen jälkeen olisikin mukavaa löytää joku kiva työpaikka. Teimme myös tarjouksen uudemmasta talosta tässä Ryttylässä ja laitoimme näin ollen oman talon myyntiin. Ensimmäinen näyttö oli eilen ja ihan kuulkaas korvapuustit paistoin keittiön pöydälle näyttöä varten - nyt toivotaan sitten tarjouksia! 

Uusista harrastuksista ehdoton ykkönen on crossiprätkä, jonka Lasse hankki meille yhteiseksi menopeliksi. Yksi haave elämässä toteutettu. Ai että mä odotan, että pääsen ajamaan! Tiedän, ettei tämä ole harrastus sieltä turvallisimmasta päästä, mutta jostain syystä minä en siitä nyt jaksa välittää - kaipaan adrenaalia vereen, huumetta, jonka tiedetään peittävän myös kipua. Varusteiden hankinta on meneillään, joista tärkeimpänä löytyi kaverin kautta niin ihana tyttökypärä. Pinkkihän se on oltava. Kiitos ystäväni, teit mut onnelliseksi. Kaarinan kannattaa nyt varautua kovaan ajoon ja vaarallisiin tilanteisiin - toivottavasti se on sitä mieltä, että touhu menee nyt sen osalta ihan yli. Ihan saa itse valita millaista menoa haluaa katsella - puolestani voimme olla eri mieltä asiasta. Ei muuta ku kaasu pohjaan!

250 kuutiota voimaa!

Mun ihana tyttökypärä <3