Kiakko-Kaarina

Blogissa on hetken aikaa ollut hiljaista. Ihan niistä syistä, ettei aikaa kirjoittamiselle ole oikein ollut ja olen hetkittäin olin syksyn aikana aika uupunut. 

Syksyn alussa työnhaku oli melkoisen raskasta touhua. Hetken jo epäilin, etten saa enää ikinä mitään järkevää työtä ja kukaan ei halua tälläistä nelikymppistä äitiä enää mihinkään hommaan, mutta onneksi nappasi ja olen ollut ihan hirmuisen tyytyväinen siihen mitä saan tehdä opiskelijaliikunnan parissa. 

Syksyllä myös Killen lähes toivottomalta tuntunut silmän tilanne oli hetkittäin lähes raastavaa, kun toiseen silmään tuli jostain ihmeen syystä paha sarveiskalvon haavauma, joka ei meinannut ottaa millään parantuakseen. Huonoimpana hetkenä olimme jopa harkitsemassa sitä viimeistä päätöstä, kun silmä oli niin kipeä ja paraneminen ei tuntunut ollenkaan alkavan. Nuoresta koirasta luopuminen tuntui kuitenkin aivan pohjattoman pahalta ajatukselta - kyllä siinä taas kyyneleet virtasivat ja uskoa parempaa joutui oikein kaivamaan. Kille on kuitenkin selvästi sielultaan suuri taistelija; missään vaiheessa se itse ei ollut luovuttamassa ja sen hännän heilutus ei hidastunut. Tämän tajutessani päätin, että taistelen sen rinnalla viimeiseen saakka, maksoi mitä maksoi. Se taistelu kannatti, sillä nyt ollaan jo paljon paremmalla puolella. Silmä rauhoittui ilman, että silmään olisi jouduttu tekemään kalliita ja vaikeita operaatioita. Kortisonin laskeminen autoimmuunisairauden osalta on vihdoin voitu aloittaa. Tällä hetkellä mennään seuraavan kuukauden ajan 5mg/vrk annoksella ( kun silloin elokuussa aloitimme 50mg/vrk annoksella!) ja onneksi oireet ovat myosiitin osalta olleet nyt pois lähes 2kk. Onhan tuo kaveri surullisen laiha ja iho-oireiden aikaan paljaaksi ajeltuihin kohtiin ei ole karvat vieläkään kasvaneet takaisin ja kuonon päällä oleva karvaton alue tuppaa menemään lumikeleillä rikki. Kille on kuitenkin reipas ja hyvällä tuulella ja jaksaa juosta muiden mukana metsälenkit, vaikka sen lihaskunto on niin huono, että se pitää mm nostaa autoon, kun voima takajaloissa on niin huono. Lihakset onneksi palaavat ajan kanssa, kun tuosta kamalasta kortisonista pästään eroon.

Syksyn aikana sain myös oikeaan kyynärpäähän tenniskyynärpään. Juuri kun olin päässyt taas pelaamaan squashia ja nauttimaan pelaamisen hurmasta. Kyynärpää tulehtui akuuttina oireena hieronnasta, jota tein työnhaun aikaan enemmän, jotta tulin jotenkin toimeen. Käsi oli niin kipeä, etten edes teekuppia sillä nostanut. Sinänsä hassua on se, että tuo tilanne ei murskannut mieltäni juuri lainkaan. Kaarinan kipujen kanssa eläessä tämä ei vaan enää horjuttanut maailmaani juurikaan. Moni teistä ystävistäkään, jotka tätä luette, ei varmaan koko asiasta tiennyt, sillä en ole jaksanut siitä mainita. Taistelin käden kipujen kanssa lähes neljä kuukautta ja nyt oireet tuntuvat vihdoin helpottavan. Käsikirurgin lausunto oli sinänsä masentava, että näihin ei kuulemma nykytiedon mukaan ole juuri mitään kovin toimivia hoitoja ja 95% paranee spontaanisti 6-12 kk aikana ja jos ei, niin leikkaus on ainoa hoitomuoto. No ei siinä mitään, tämähän oli tuttua jo mulle: odotella kipujen loppumista ja sitä parempaa aikaa. Se mikä lohdutti oli se, että kättä saisi rasittaa niin paljon kuin haluaisi ja kivun rajoissa pystyisi. Ja minähän rasitin, runttasin välillä menemään niin, että yöllä piti herätä ottamaan särkylääkettä. Ehkä tuo runttaus kannatti, sillä vaikka käsi ei täysin kivuton olekaan, niin olen palannut jälleen kössikentille ja pienestä kivusta huolimatta pystyn pelaamaan. Sairaslomaa en moisen kiukuttelan kyynärpään takia edes harkinnut. Se on ihmeellistä, miten kivun kanssa oppii elämään ja sitä kykeee hallitsemaan jollain tasolla tuolla mielensopukoissa.

No mitäpä kuuluu Kaarinalle? Siinhän tuon roikkuu mukana. Kaarina on edelleen haluton kävelemään pitkiä matkoja tasaisella ja erityisesti lattialla ilman kenkiä. Toisena päivänä se kiljuu kipua, toisena se on hiljaisempi. Mutta me ollaan väleissä, ei lämpimissä, mutta tullaan toimeen. 

Se mikä oli ehkä tämän vuoden paras juttu, ei ehkä paras, vaan mahtavin ja hienoin ja ultrasupersiistein: Kaarina on kiakkonaisia! Joulun aikaan päätin, että nytpä käyn kokeilemassa luistimia sporttidivarissa, josko siellä olisi jotkut sellaiset, jotka eivät paina tuon kantapään kipeälle alueelle, kuten nuo vanhat luistimet. Ja niinhän siinä kävi, että myyjä löyisi hyllystä juuri niin sopivat luistimet, että itku melkein pääsi! Mä rakastuin mun bauereihin samantien, syvästi. Myyjä ja kassamies muistivat molemmat useampaan kertaan mainita, että; " Nämä ovat kyllä sitten ihan peliluistimet" ( olivat ensin myymässä minulle kaunoluistimia) - ja minä sanoin joka kerta, että "no myitte sitten ihan oikeaa tavaraa oikealle henkilölle".  Nauratti - ja ehkä myös itketti - että edelleen 2017 luvulla stereotyyppisesti tytöt kaunoluistelee ja pojat hokkaroi. Saisi muuttua tämä maailma vähän nopeammin.

Niin sitten alkoi tämän naisen elämässä kiekkokausi, josta haaveilin jo pikkutyttönä. Pikapikaa haalin kaikki kiekkovarusteet nettikirppiksiltä kasaan ja kaiken huippuna löytyi lähialueelta naisten harrastejoukkue, jonka porukkaan toivotettiin heti tervetulleeksi. Ensimmäisten treenien jälkeen koin lähes kössiin verrattavaa nautintoa; tää on niin mun juttu! Hiki vaan valui solkenaan kypärän alta, kun pistelin jäällä menemään ja Kaarina, se oli aivan onnessaan ja unohti kokonaan, että sen homma on keskimäärin olla se kipeä kohta tätä kroppaa. Tehtiin yhdessä jopa kolme maalia, kehuin siitä vähän Kaarinaa ;) Kahteen vuoteen en ole voinut ottaa minkäänlaisia kovia spurtteja juosten, mutta nyt tein sen luistimet jalassa - kroppa suorastaan kupli hyvänolontunnetta!

Ihanat bauerit ja pinkki erkkateippi - tietenkin :)

Tähän loppuun jaan teille vielä videon, joka on kuvattu jouluviikolla kyläkirkossamme. Minullahan oli haaveissa pitää oikein kunnon joulukonsertti kaikille ystäville, mutta uusi työ vei niin paljon aikaa ja voimia syksyllä, etten ehtinyt valmistautua riittävän hyvin. Pidimme lähipiirin kesken musiikillisen illan, jossa soitin julkisesti viulua yli 20 vuoden tauon jälkeen. Videolla esiintyvä kaunisääninen, enkelinnäköinen henkilö on minun ihana viulunsoitonopettajani Satu ja pianossa toinen ihana nainen, eli ystäväni Tuulia.  Kiitos Satu ja Tuulia tästä ihanasta yhteisesityksestä. Tämän videon siivittämänä toivotan lukijoille hyvää alkavaa vuotta; älkää antako periksi unelmillenne, vaan täyttäkää elämänne niillä.