First of July

Suurten tapahtumien päivä. Heinäkuun ensimmäinen. Ihana hallini tyhjennettiin lopullisesti, tehtiin asuntokaupat omasta talosta ja yksi pieni ihminen syntyi maailmaan. Kaikkiin tapahtumiin liittyi paljon samoja tunteita, ehkä hitusen eri mausteilla. Jännitystä, häivähdys tulevaisuutta ja tulevaa, mutta myös kyyneleitä ja jopa pelkoa siitä miten kaikki lopulta päättyy. Tärkein näistä, tuon pienen ihmisen syntymä päättyi onnellisesti, vaikka matka tähän maailmaan ei pienen pojan kuin äidinkään osalta ollut se kaikista helpoin. Onneksi kaikki meidän rakkailla on hyvin, olette meille enemmän mitä moni muu asia tässä maailmassa. 

Mietin myös tuolloin perjantaina ajaessani hallille viimeisiä kertoja, että onko luopumisen tuska sellainen tunne johon voi tottua, jos sitä harjoittelee riittävästi? Tottuuko ihminen, joka joutuu elämänsä varrella luopumaan paljosta tähän tunteeseen ja uuden luopumisen kohdatessaan, se ei enää tunnukaan niin pahalta tai sen työstäminen on jollakin lailla helpompaa? Omalla kohdallani olen tuota tunnetta ainakin harjoittelut ahkeraan viimeisen vuoden aikana ja silti yhä uudestaan ja uudestaan koen tuon tunteen yhtä voimakkaana - hetkittäin ihan fyysisenä kipuna rinnassa.
Katsellessani perjantaina este kerrallaan tyhjenevää halliani totesin, että ei. Ei siihen tunteeseen voi mitenkään harjaantua. Jokainen luopuminen on omansa ja sen tuoma tunne myös omanlaisensa. Asiat, jotka ovat meille merkinneet paljon, jotka olemme ottaneet osaksi itseämme, aiheuttavat luopumisen tuskaa ja puristavaa tunnetta. Ja oikeastaan, ei luopumiseen kuulukaan tottua. Muuten meistä tulee kyynisiä ja kylmiä - muuten emme voi kokea onnea ja iloa mistään, sillä silloin emme ole tärkeitä asioita päästäneet sisimpäämme. Sisin tulee täyttää tärkeillä aisoilla - pienillä ja suurilla - ei kuitenkaan itsestäänselvyyksillä, sillä mikää ei elämässä ole itsestäänselvää. Luopumisen kuuluu sattua, silloin tiedämme eläneemme asioita, joiden takia olemme täällä. 

Kotona pääsimme keskustelemaan luopumisen surusta 9-vuotiaan poikamme kanssa, kun ihana marsumme Muru oli eräänä aamuna kuollut. Tilanne ei sinänsä tullut yllätyksenä, sillä Muru ei ollut ihan terve, mutta kuolema tuli siinä mielessä yllättäen, että edellisenä päivänä Muru oli vielä ihan oma virkeä kuikuttava itsensä. Poikamme suru oli pohjaton. Hän menetti ensimmäistä kertaa elämässään jotain todella tärkeää. Pienen lapsen surua on raastavaa katsella. Ei siinä auta kuin halata ja pitää sylissä ja jutella asiasta. Toisaalta elämän oppikoulussa tämä oli tärkeä hetki; ymmärtää, mitä on kiintyä johonkin ja mitä on, kun siitä joutuu luopumaan. Muru haudattiin sydämin koristellussa kenkälaatikossa mökille edesmenneiden koiriemme viereen. Siinä taisi olla isälläkin itkussa hieman pidättämistä, kun poika ennen laatikon kuoppaan laskua vielä raotti kantta ja kuiskasi värisevällä äänellä: " Hei, hei Muru. Oli kiva tutustua sinuun." 

Hallin sulkemisen jälkeen olen kuitenkin kokenut suurta helpotuksen tunnetta. Helpotuksen tunne tuli tilalle, kun suljin hallin oven viimeistä kertaa. Vaikka luovunkin sen myötä paljosta, niin stressi elämässä vähenee hurjasti. Eikä vähiten se stressi, etten hallin alustan takia saa jalkaa rauhoittumaan ja paranemista kunnolla käyntiin. Kesäryhmien alettua on jalkakin nimittäin ollut parempi, kun kesäryhmissä on vähemmän treenaajia, jolloin hallissa vietetty aikakin on lyhyempi. Nyt uskallan sen sanoa ihan ääneen, sillä tähän saakka nuo paremmat hetket ovat kestäneet nimenomaan vain hetken. Nyt on parempaa vaihetta oikeastaan menty jo melkein kaksi viikkoa. Miten voikaan nauttia siitä tunteesta, että kyllä! Tänäkin aamuna on helpompi kävellä ja Kyllä!pystyn hetken kävelemään paljain jaloin lattialla ilman, että tarvitsee heti hakea crocseja jalkaan. 

Ja arvatkaas! tämän tarinan suurin ihme tapahtui viime viikolla. Menin nimittäin fyssarin luvalla kössikentälle, ajatuksena oli siis vain lyödä sellaisia lyöntitreenejä kaverin kanssa, jossa tiedän koko ajan minne pallo tulee, jolloin voin kontrolloida myös jalan liikkeitä. Heti alusta saakka tajusin, ettei jalkaan satu. Siis ollenkaan. Yhtään. Missään vaiheessa. Aloitin homman varovasti, mutta sitten siinä pelatessa uskalsin koko ajan enemmän ja lopulta pelasimmekin ihan koko kentän peliä ja minä sinkoilin siellä ihan sujuvasti - tai no, miten sujuvaa se nyt olosuhteet ja kunto huomioonottaen voi olla. Voi että mikä onnellisuus ja helpotus ja kaikkea. Miten tuo voi olla mahdollista? Edellenkään en pysty kunnolla kävelemään, mutta pystyn pelaamaan squashia! Pillahdin poikien edessä itkuun, kun olin niin hämmästynyt ja iloinen. Tämä asia tuli testattua uudestaan tällä viikolla ja sama juttu; siellä pelasimme matsia tunnin verran - siis sen mitä hapenpuuttelta jaksoin - eikä jalka edes suuttunut. Hitsin Kaarina! Päätit jälleen tykätä kössistä. Senki outo Jalkanen, olisit voinut tämän päättää jo aikoja sitten! Noiden pelien jälkeen jalka on ollut parempi, ei yhtään huonompi. No mitä nyt vasemman jalan pohje veti viimeisellä kerralla mehevän krampin, raukan suoritustaso ehkäpä hieman ylittyi. No se kyllä onneksi rauhoittuu. En ymmärrä miten tämä yhtälö voi olla edes mahdollinen. Mutta en valita. Kävely on niin last season - mihin sitä ihminen kävelyä tarvitsee, jos voi kerran pelata squashia! 

Tämä sisutustarrra jää hallini toimiston seinälle seuraavien iloksi.