" Hei me juostaan! - Mä murran sut Kaarina Jalkanen!"

Tässä kirjoituksessa kirjoittelen ensin nilkan kuulumisia ja sitten Killen eli jokainen voi valita sen mikä itseä enemmän kiinnostaa.

Jalan osalta minulla tuli eräänä päivänä hiermuisen päättäväinen tunne, että nyt minä lyttään, lististän, kuristan ja vedän Kaarinaa pannuun oikein olan takaa. Päätin, että nyt minä murran tämän kivun ja laitan sen vuorostani kyykkyyn ihan kunnolla. Itse tässä on kyykistelty jo niin monen monta kertaa, eiköhän olisi hiljalleen jo Kaarinan vuoro.

Tämä ajatus itseasiassa pyöri mielessäni, kun olimme kesällä jutelleet fyssari-Jukan kanssa hänen eräästä maratoonariasiakkaastaan, jolla oli akilleksessa hieman erikoinen oire. Akilles kipeytyi aina juostessa 1,5h lenkin kohdalla, vaikka muuten siinä ei oireita ollut. Jukka oli sitten kysynyt, että mitä tämä juoksija oli siinä kohtaa yleensä tehnyt, vastaus oli, että lopettanut juoksemisen, kun kaikki aina neuvovat, ettei kivun kanssa saa jatkaa. Fyssarin hoidosta huolimatta tuo omituinen oire oli kuitenkin vain pysyi päällä ja erään kerran Jukka oli todennut, että nyt sitten kokeillaan mitä tapahtuu, jos jatkat juoksemista. Tätä siis kokeiltiin ja kivun ilmestyttyä lenkkiä vain jatkettiin ja lopputulos oli aika yllättävä. Kävi nimittäin niin, että kipu tuli, mutta hävisi lenkin aikana 30min jatkamisen jälkeen ja muutaman lenkin jälkeen tuota oiretta ei enää tullutkaan siinä 1,5h kohdalla. Tuossa ilmeisesti kävi niin, että jollakin lailla rasituksen kautta ylitettiin jokin elimistön häiriintynyt kiputuntemus ja tilanne normalisoitui. Päätin siis kokeilla samaa, sillä nilkassahan ( tai siellä kantapään alueella) ei tällä hetkellä ole mitään vammaa tai todellista syytä sille, miksi se on edelleen kipeä.

Jalkahan on ollut nyt muutenkin rauhallisempi ja uskon, että hallitoiminnan lopettaminen on ollut yksi syy sille, että tuo alue alkaa rauhoittua. Päätin siis viime viikolla, että nyt lähdetään hölkälle, tuntui jalassa ihan miltä tahansa. Ensimmäisen lenkin juoksin muutaman kilometrin matkan meidän uuden kodin hiekkatiella välillä kävellen ja välillä hölkäten.Viikon aikana juoksin hiljalleen pidempään ja lopulta pystyin juoksemaan jo 45min pitkiä lenkkejä. Kovaahan tuossa ei tietenkään mennä, sillä päkiältä ponnistaminen on edelleen hankalaa ja askellus menee täysin sen mukaan, mutta tuskin tyyli lenkkipolkujen erikoisinkaan on! Ai että miten olen nauttinut, tätä on odotettu, juuri tätä hetkeä, että voin edes hieman hölkötellä ja nauttia lenkin jälkeisestä tunteesta! Se mikä tässä on erikoisinta, että vaikka jalassa on juostessa koko ajan jonkun verran tuntemuksia, niin jokaisen lenkin jälkeen kantapään alue tuntuu selvästi paremmalta ja lisäksi siitä on hävinnyt sellainen turvonnut alue, jonka luulin jäävän siihen ikuisesti. Kävely kotona paljain jaloin on helpompaa ja levossa jalassa ei oikeastaan ole enää mitään kipuja ja polttelua. Paljon on siis heinäkuun jälkeen tilanne parantunut ja tuntuu jopa siltä, että tälläisenä mä jaksan jalan kanssa vaikka elämän loppuun saakka. Elämässä oppii näköjään riittävän toiston kautta tyytymään myös vähempään.

Seuraavalla fyssarikäynnillä ihmetellään sitten kävelyn mekaniikkaa, josko Kaarinalle saisi opetettua uusia temppuja. Niin tai vanhoja, kyllähän se joskus on osannut kävellä. En itsekään sitä kyllä enää muista, kun siitä alkaa kohta olla jo kaksi vuotta, kun on liikuttu normaalisti.

Tosin onhan tässä kyllä hienointa, että kävely onnistuu kuitenkin jo aika hyvin ja voin kävellä pitkiä metsälenkkejä! Eilen kävin pitkän kahden tunnin metsälenkin seitsemän koiran kanssa , nautin syksyisestä luonnosta ja koirien seurasta, joiden kanssa voi vain samoilla pitkin metsää ilman, että tarvitsee edes ajatella mitään - olla vaan ja nauttia. Tässä kohtaa tarvitsee kyllä hieman mainostaa, että hyvin käyttäytyvät koirat ovat kyllä ihan parasta. Minulla oli siis seitsemän koiraa irti lenkillä mukana, joista neljä omaa ( Ilona-cockeri on meillä metästyslainassa) ja kolme kaverin ja tuo koko lauma juoksee mukana kuin ajatus. Silloinkin, kun yllättäen vastaan tuli nainen neljän pienen turkkikoiran kanssa, joista yksi oli irti ja kolme kiinni ja kaikki koirat huutivat meille kitarisat täristen. Minäpä sitten siinä täysin rauhallisella äänellä sanon koko laumalle, että mennääs me tänne sivuun ja siinä me sitten seisottiin metsän puolella koko ryhmä ja katseltiin meitä ohittavia, kiljuvia koiria. Omat seitsemän pyörivä irrallaan mun ympärillä täysin hallinnassa. Kyllä se nainen siinä sitten huikkasikin ehkä vähän nolona, että hänen koirat ovat vähän tälläisiä huonosti käyttäytyviä. Juu, jotenki me sen huomasimme :) Koirakulttuurissa olisi kyllä niin paljon parannettavaa tässä maassa, ihmisten pitäisi nähdä enemmän vaivaa koiriensa kouluttamiseen  - tai olla sitten vaikka ottamatta koko koiraa, jos koulutustaidot ja aika ei koiran kouluttamiseen riitä. Marsutkin ovat varsin ihania ja monelle varmasti se parempi vaihtoehto.

Laumaposeeraus.

Tästä tulikin hyvä aasinsilta Killen kuulumisiin. Pahoittelut, etten ole kaikille jaksanut mesen tai whatsapin kautta aina näpyttää mitä meille kuuluu. Sitä on välillä niin väsynyt kertomaan omia ja nyt koirankin kuulumisia - tiedän, että haluatte sillä hyvää ja se onkin ihanaa, että te olette siellä jakamassa näitä asioita. Mutta aina en vain jaksa näpyttää tai kertoa samaa asiaa moneen kertaan. Siksipä tämä blogi onkin oiva kanava siihen.

Killen lääkitys aloitettiin siis kuukausi sitten 50mg kortisoniannoksella päivässä. Ihan hirvittävä annos noin pieneen olentoon. Pääasia kuitenkin oli, että kortisoni vaikutti heti ensimmäisten päivien aikana hyvin ja koira vastasi hoitoon. Purulihakset rauhoittuivat silmiä nopeammin, mikä oli koiran kannalta hyvä, että syöminen sujui sen jälkeen ilman kipua. Onni tässä tilanteessa oli se, että lääkitys aloitettiin näin nopeasti. Mitä nopeammin, sitä parempi ennuste on toipumisen suhteen. Kortisoni itsessään aiheuttaa voimakkaita sivuoireita; Kille juo ja pissaa ihan hurjasti, sillä on lähes maaninen näläntunne, se läähättää ja on laihtunut. Väsynyt se ei onneksi oikeastaan ole, ehkä jopa päinvastoin; ensimmäisten viikkojen aikana se oli kovin levoton ja jotenkin sillä oli huono olla. Minun piti vain ummistaa silmäni näiltä kaikilta sivuoireilta, sillä niille ei yksinkertaisesti voi mitään, ne vaan pitää kestää. Tuota pientä rakasta spanielia katsellessa mieleni valtasi vähän joka välissä suuri suruntunne, että sen tarvitsee tälläinenkin asia käydä läpi - taistella, vaikkei itse ymmärrä miksi sillä on huono olla. Mutta koska ennuste paranemiselle on kuitenkin keskimäärin tässä sairaudessa hyvä, niin me kokeilemme tämän tien - kaikesta surkeudesta huolimatta.

Ensimmäisten kolmen viikon aikana oireet ovat pysyneet yhtä tilannetta lukuunottamatta kurissa. Tuo yksi tilanne oli sellainen, että cockereita harrastavat kaverini tulivat kylään metsästysreissullaan. Kille ilahtui toki näistä ihmisistä suunnattomasti, sillä liittyväthän he Killen maailmassa sen mieluisimpaan harrastukseen eli metsästykseen. Mutta nämä ihmiset aiheuttivat Killessä myös totaalisen ylikiihtymisen, joka aiheutti sen, että silmät ragoivat siinä iltapäivän aikana ja olivat selvästi pullollaan. Illan aikana ne rahoittuivat, mutta kyllä tuon tilanteen jälkeen niitä silmiä on sitten kyylätty niin, että kohta pullottavat omatkin silmät. 

Nyt kortisonia laskettiin 30mg annokseen ja toivotaan, että oireet pysyvät poissa. Koko tilanne on jotenki kovin haastava - jo pelkän lääkityksenkin takia - mutta senkin takia, että Kille on niin levoton. Se on perusluonteeltaankin asteen liian levoton koira, mutta lääkityksen kanssa vielä enemmän. Tuntuu, että on ihan mahdottoman vaikeaa itse arvioida minkä verran sitä voi rasittaa, se kyllä tuntuu jaksavan ja haluaakin liikkua. Se ei ole väsynyt ja haluton, vaan ennemmin innokas ja virkeä. Hyvä sinänsä, mutta mistäs sen tietää mikä on elimistölle sitten liikaa. Henkisesti tuo koira on kuitenkin kovin kiihtyvää sorttia, joten rauhallisia juttuja on vaikea keksiä koiralle, joka on valmiiksi jo levoton. Lisäksi mieltä painaa tätä asiaa pohtiessa se, miten paljon henkinen mielentila vaikuttaa tilanteeseen. Ettei se provosoi oireita. Toisaalta paikallaankaan tuota koira ei voi millään pitää, se turhautuu siitäkin. Killeähän ei tietenkään treenata millään tavalla tällä hetkellä ja tuo treenaamattomuus näkyy siinä, että lenkillä jos se on irti, niin se tekee käytännössä koko ajan metsästyksen hakukuviota eli hakee riistaa. Ei toivottavaa, mutta milläs sen estät. Ensimmäiset viikot Kille kävi vain pissalla pihalla ja sen jälkeen remmissä lyhyillä lenkeillä, mutta pidemmän päälle remmin päässä oleminen turhauttaa sitä. Tuo hakukuviolla hengailu on toisaalta sille ehkä kuitenkin rennoin malli olla ja liikkua, mutta siinäkin tulee tunne, että rasittuuko liikaa. Meidän uuden talon lähimaastoissa on kuitenkin jonkin verran fasaaneita ja tuo tilanne johtaa välillä ylösajoon. Killen mielestä hienoa, mutta onko se hyvä sen hyvinvoinnille.

Kortisonin aiheuttama maaninen näläntunne vaikuttaa myös siihen minkä verran Killen kanssa voi tehdä mitään puuhastelua namien kanssa, sillä se nälkä saa sen ihan kierroksille. Pelkkä ruokintatilanne kotona aiheuttaa sen , että se tärisee ja läähättää ruokaa odottaessa - joten mikään pikkuaktivointi namien kanssa ei ole välttämättä se rennoin vaihtoehto. Tilanne on siis aika haastava ja mielellään otan ideoita vastaan siitä, miten tämän kanssa olisi nyt hyvä toimia. Maanantaina käyn lääkärissä tarkistamassa Killen veriarvot, niin sekin antaa meille kättä pidempää tässä rasitusasiassa.

Niin ja joo oltiin me jo kerran lääkärissä ylimääräisenkin kerran, kun Killen vatsa reistaili ja se tuli ihan hirvittävän kipeäksi. Tietenkin juuri sinä päivänä, kun piti ajella Helsinkiin oman jalan fysioterapiaan. No, ei muuta kuin perumaan fysioterapia ja koiran kanssa lääkäriin, joka meinasi kuolla kivusta. Se oli siis todella kipeä. Röntgenissä näkyi hiekaa suolistossa. Tuon hiekan alkuperä jäi täysin hämärän peittoon, sillä ei se ole sitä ainakaan todistettavasti syönyt. No tuossa maanisessa nälässä se taitaa tehdä mitä vaan. Onneksi tilanne meni ohi hyvillä lääkkeillä - mitä nyt kipulääkkeenä piti antaa morfiinijohdannaista, kun kortisonin kanssa ei voi antaa tavallisia kipulääkkeitä. Silloin muutes oli rauhallinen Kille - pitäisköhäm pyytää ihan jatkuva lääkitys!

Mutta summa summarum: näillä mennään mitä tarjotaan. En ole voittanut yrityksistä huolimatta eurojackpotissa, edes vähän, jolla saisin veromätkyt maksettua ja alan töitäkään en ole kovasta yrittämisestä huolimatta saanut ja kohtukin lopulta otettiin pois jatkuvien hormonisekoilujen vuoksi. Että kuulostaako jo ihan perusmenolta mun elämässä! Alan tottua. 

Mutta niin onnellisia olemme olleet meidän uudesta asunnosta keskellä ei mitään. Ei kulje mopot ja rekat aamulla seinän takaa, ei hauku naapurin koirat, ei vedä lattian rajassa ja mulla on oma vessa! Niin ja mulla on myös lavuaari kodinhoitohuoneessa ja mun sisääntulon edessä on terassi ja mulla on maailman paras puusauna ja niin; se ilta-aurinko, jota olen viimeiset kymmenen vuotta kaivannut. Me olemme siis löytäneet talon, joka tuntui heti ekasta illasta meidän omalta kodilta. Hassua, mutta tuntuu, että mä olen vihdoin tullut kotiin. Ja tästä mun sydän on eniten onnellinen tällä hetkellä.