Jokainen saa sen minkä jaksaa kantaa...

Kaarina Jalkasen osalta tilanne näytti kesällä, loman alkaessa, suorastaan aurinkoiselta. Jalka oli näyttänyt rauhoittumisen merkkejä pidemmän aikaa, uskalsin sen sanoa jopa ääneen ja olla siitä onnellinen. Suorastaan huikea tunne oli kävellä eräänä elokuun päivänä 1km matka ilman, että jalkaan sattui. Mattilaan ja takaisin - tuo matka jää ikuisesti mieleen, kun jalkaan ei sattunut yhdelläkään askeleella. Maisemana rakkaan mökin maalaistie ja seurana lenkkikaverit, jotka lähtevät ihan aina yhtä kovalla innolla mukaan.

Felix ja Mattilan suora.

Kävin lomalla myös lähes 2h sienestyslenkin koirien kanssa metsässä. Metsä ja sen tuoksut. Koirat, jotka juoksevat innolla ympärillä. Minä ja jalka, joka suostuu tuona päivänä olemaan yhteistyökykyinen. Onnellisuuden rakennusaineet oli kasassa. Tunsin olevani syvästi onnellinen siinä hetkessä, luomakunnan ympäröimänä. 

Koirat ja keinu keskellä metsää :)

Lomalla uskalsin myös purkaa pois hermolääkityksen, jota olin jo tovin syönyt. Nuo hermokivut eivät ole tuon jälkeen palanneet, ainakaan siinä mittakaavassa mitä aikaisemmin. Pieniä häivähdyksiä saattaa olla, jos rasitusta on tullut enemmän, mutta sellainen aivot räjäyttävä kipu on jäänyt onneksi pois, vaikka lääkkeitä en enää syö. Yllätyksenä ihan perus-burana toimikin. Niistähän ei ole ollut apua viimeiseen vuoteen, mutta jostain kummallisesta syystä elimistö olikin valmis ottamaan vastaan niiden tuoman avun. Hyvä niin. Vaikka jälleen ihan omituinen sivujuonne. Fysioterapiassa on ollut kesätaukoa. Samat liikkuvutta lisäävät jumpat on mukana, mutta ei mitään uutta. 

Jalka oli siis hetken hyvä, tullen jälleen elokuun puolessa välissä kipeämmäksi. Kivun kaari ei noudata edelleenkään mitään loogisuutta. Välillä en kävele kotona kunnolla askeltakaan, olin sitten levännyt tai rasittanut jalkaa - välillä taas jonain päivänä jalka on kivuttomampi. Yritän olla onnellinen, että nuo hermokivut ovat pysyneet poissa, vaikka käveleminen muuten olisikin hankalaa. Kössiä voin onneksi edelleen pelata, siitä jalka tykkää ja pääosin se on pelin jälkeen aina parempi. Harmi kun muu kunto on vielä niin vaiheessa, etten uskalla sentään joka päivä kentälle mennä - kroppa kyllä muistuttaa siitä, miten kovasta lajista on kyse. Lupauduin kuitenkin pelaamaan naisten liigaa ensi kaudelle - Oulun junioreista pääasiassa koostuvan joukkueen tueksi. Tuntuu kivalta!

Eräänä päivänä kössiä pelatessa ja istuessani erätauolla tuli mieleni pintaan, Rion olympialaisten aikaan, ajatus siitä miten tärkeää on kaikessa tekemisessä - urheilussa tai työelämässä - sisäinen motivaatio. Motivaatio ja sen ylläpitäminen. Halu ja into. Omalla kilpaurheilu-urallani pelaaminen oli minulle aina yhtä siistä, sen huumaavan motivaation kannattelemana jaksoin nousta aamutreeneihin klo 06.00 tai juosta peruskuntokaudella niitä tylsiä pk-lenkkejä tai kuntouttaa kolmannen kerran leikattua olkapäätä. Näin jälkeen päin tuntuu uskomattomalta miten olen kolmen olkapääleikkauksen jälkeen aina palannut kentälle, ja viimeisen kerran jopa moninkertaisena Suomen mestarina. Hetkeäkään en silloin ajatellut, etten nousisi takaisin kentälle ja pelaisi jälleen täysillä. Sisäinen motivaatio oli aivan huikea, ehkä jo addiktiivinenkin. Tuo sisäinen motivaatio on mielestäni myös sisäsyntyistä, sitä joko on tai sitä ei ole. Kyky ylläpitää tuota paloa on kuitenkin se taito, jolla päästään huipulle - oli huippu sitten millainen tavoite tahansa. Onko tälläiseen satsattu riittävästi  nykymaailman työelämässä? entä huippu-urheilussa? Tuon palon vaaliminen voi olla hyvinkin yksilöllistä, ei se rakennu kaikilla samalla tavalla. Uskon, että tässä olisi avain monen työyhteisön tuloksen, työhyvinvoinnin tai työilmapiirin parantumiseen. Ehkä joku päivä ryhdynkin työelämän motivaattoriksi. Tiedä sitä.

Itse painin työnhaun kanssa melkoisen tuskaisena. Olen ilmeisesti liian vanha ja yrittäjyyttä ei arvosteta työkokemuksena, sillä en tunnu pääsevän edes työhaastatteluihin. Agilityn viikkoryhmät loppuivat melkoisen haikeissa tunnelmissa - siinä hetkessä mieleen häivähti ekan kerran myös epävarmuudentunne siitä, olenko tehnyt sittenkään oikeaa päätöstä. Ylimääräiset agilityesteet on laitettu myyntiin ja tuo myyminen tuntuu myös erityisen haikealta. Esteisiin kulminoituu niin paljon kaikkea. En ole varsinaisesti tavaroihin kiintyvää tyyppiä, mutta nämä esteet pääsivät nyt "näistä-tavaroista-on vaikea-luopua"- listalleni juoksurattaiden ja patapum-rintarepun jatkoksi. Koen näistä agilityesteistä ihan suunnatonta luopumisen tuskaa.

Tällä hetkellä haluaisin olla heikompi. Vässykkä, onneton rääpäle. Jos sen kautta osalleni annettaisiin hieman kevyempi taakka. Taakka joka harteilleni on tällä viikolla kaiken lisäksi laskettu, tuntuu aivan liian suurelta - jopa epäreilulta.

Viikko sitten Plikka alkoi ontua oikeaa takajalkaansa. Koira oli yllättäen ihan mielettömän kipeä. En tiedä onko pihalla sattunut jotain vai mistä tämä on alkanut, mutta jalka on poissa pelistä. Itse en kuitenkaan saa jalasta mitään kipureaktiota aikaan, vaikka kuinka väännän ja käännän. Eikä saanut huippuortopedi Jan Räihäkään. Kaikki nivelet ja nivelsiteet jalassa ovat ehjät, refleksit  ovat normaalit. Selästä ei saa kipureaktiota. Olemme molemmat täysin kysymysmerkkeinä. Koira on nyt ollut viikon levossa ja rimadyl-kuurilla ja se ontuu silti. Olisiko tuo minun mielenjatke myötätunnosta aloittanut ontumaan samaa jalkaa kuin emäntänsä. Lisätutkimukset ovat siis edessä.

Sitten elämä päätti heittää osalleni vielä yhden kortin - mielelläni tosin olisin jättänyt tämän kortin käyttämättä. Tiistaina olimme Killen kanssa sorsastamassa. Harrastus, joka on vienyt meidät molemmat mukanaan. Pieni spanieli rakastaa tuota touhua koko sydämestään ja tekee hommia sitkeimmällä asenteella mitä tiedän. Sen työtä on niin ilo katsella. Olemme hyvä tiimi tuolla mettä-äijien joukossa ; kaksi hassua blondia hymy huulilla. 

Killen mielestä ampujat ovat ihan parhaita jätkiä ( niin, eipä ole näissä porukoissa näkynyt muita naisia).

Tuon reissun loppuvaiheessa ihmettelin miten Kille muuttui yllättäen kovin vaisuksi. Toki olimme siinä vaiheessa tehneet hommia pidempään ja Killekin joutunut paiskimaan töitä oikein olan takaa uiden ja kaislikossa rämpien, mutta silti olin vähän ihmeissäni, kun oma duracell -spanielini oli niin vaisu ja makasi vain jaloissa. Autolle tuo hiihteli häntä alhaalla, asia mitä ei kovin helpolla tapahdu. Killen häntä on lähes tavaramerkki, sillä pitää sitä yleensä aina ylhäällä salossa. Kotona pesin koiran ja annoin ruuan ja menimme nukkumaan. Ajattelin, että kyllä Kille tuosta virkistyy aamuun mennessä, saattoi olla vatsassakin vettä, kun juo sitä jonkun verran uidessaan.

Aamulla ei kuitenkaan ollut näin. Kille oli vieläkin vaisumpi, väsynyt ja kipeä. Kun aamun mittaan alkoivat silmät turvota, sen jälkeen hiljalleen myös posket, aloin jo pelätä pahinta. Saimme ajan lääkäriin ja diagnoosi oli se mitä pelkäsinkin; autoimmuunisairauksiin kuuluva mastikatorinen myosiitti. Tässä erään toisen koiraharrastajan blogissa on selitetty hyvin mistä tässä sairaudessa on kyse. Lyhykäisyydessään kallonalueen lihaksiin syntyy siis tulehdus, joka työntää silmiä ulospäin ja turvottaa purulihakset niin, ettei koira saa suuta auki. Hoitona on pitkä kortisonikuuri, joka alkuvaiheessa 4-5 viikon ajan on todella kovalla annostuksella. Tuon jälkeen jos oireet pysyvät kurissa, lasketaan annostusta hiljalleen ja 6kk aikana se pitäisi saada kokonaan pois. 

Kovin kipeä ja surkean

näköinen Kille, jonka silmät pullottaa miten sattuu.

Poskilihakset olivat ihan pallot ja Kille ei voinut avata suutaan kunnolla.

Kille oli todella kipeä ennen lääkkeiden saamista. Tuosta häntäänsä hullun lailla veuhtovasta kaverista oli jäljellä vain kevyt hännän heilaus ja surullinen, kipeän koiran katse. Lääkärin jälkeen makasin olohuoneen lattialla Kille kainalossa koko illan. Vähän väliä kaikki pettymys, huoli ja suru purkautui itkuna. Pieni koira vain painautui kylkeä vasten, kuin apua hakien. Mitä muutakaan pystyin, kuin olemaan siinä ja yritin parhaani mukaan kertoa, että kaikki on joku päivä vielä hyvin. 

Kaikki suunnitellut metsästysreissut siirtyvät siis jonnekin tulevaisuuteen ja agilitystä voimme molemmat vain haaveilla. Taas olen hetkessä kun kokoan voimiani, joita tuntuu olevan koko ajan vain vähemmän. Miksi ihmeessä kaikki tämä kasataan harteilleni. Kuinka vahva pitää olla, että aina, yhä uudestaan jaksaa nousta pystyyn, kun elämä painaa polvilleen?

Toivottavasti näen tämän rakkaan koirakaverin vielä tuollaisena kuin tuossa kuvassa: terveenä ja iloisena juoksemassa pitkin metsiä. Elämä voisi nyt heittää peliin sen tasoituskortin, sille olisi nyt enemmän kuin tarvetta.