Olen tuntenut viime aikoina suurta helpotusta. Helpotusta siitä, että olen osannut elämässäni tehdä päätöksiä, jotka edistävät niin henkistä kuin fyysistäkin hyvinvointiani. Voin tällä hetkellä hyvin ja olen onnellinen.
Vaikka hallitoiminnan lopettaminen ja heittäytyminen tälläiseen epätietoisuuden tilaan oman tulevaisuuden suhteen olikin raskas päätös ja kaikki siihen liittyvä käytännönhomma monella lailla rasittavaa, niin loppujen lopuksi näin on hyvä. Huhtikuussa kun tein päätöksen hallitoiminnan lopettamisesta alkoi siitä päivästä selvästi aika, jolloin sain mahdollisuuden toipumiseen. Toipumiseen viimeisten 1,5 vuoden aikana kertyneestä taakasta ja rasittuneisuuden tunteesta. Päivä päivältä olo keveni ja nyt kun hallin sulkemisesta on kulunut tarkalleen 20 päivää huomaan, etten ole aikoihin nukkunut näin hyvin. Luulenpa, että moni tämän aikakauden työelämän pyörteissä elävä tietää tuon fiiliksen, kun aamuyön tunteina - yleensä siinä klo 04 aikaan - havahtuu ja ei meinaa saadakaan enää unta. Pyörii ja kierii lakanoiden välissä, välillä kelloa vilkuillen ja minuutti minuutilta kasvaa ahdistus siitä, että mahdollisuus nukkua riittävästi lyhenee mitä lähemmäs herätyskellon pärähdyksen hetki matelee. Yleensä nukahdat juuri tuntia tai puolta ennen herätystä ja kellon soidessa olet totaalisen koomassa, hyvä kun tajuat mihin maailmaan heräät. Luulenpa, että moni lukija tunnistaa nämä hetket - valitettavasti.
Ne olivat itsellekin tuttuja, yleensä tuolloin aamuyöstä ajatuksiin tunkivat työasiat ja erityisesti moni hallitoimintaan liittyvä - mutta myös suru ja ahdistus kipeän jalan kanssa elämisestä. Omalla kohdallani toki oli onni, ettei tarvinnut aamulla aikaisin lähteä töihin, mutta yleensä kuitenkin nousin laittamaan poikaa kouluun ja aloitin sen jälkeen hommat koneella, vaikka olinkin tullut edellisenä iltana töistä pahimmillaan puolen yön aikaan. Niitä päiviä minulla ei tule ikävä. Jälleen näen tässä hetkessä yhden ison positiivisen asian, mitä Kaarina Jalkanen on elämääni tuonut. Kaarina pakotti minut tekemään isoja päätöksiä, mutta niiden takaa paljastuukin jälleen jotain hyvää. Tällä hetkelllä nukun nautinnollisen hyvin. Ensimmäisen kerran, kun tajusin nukkuneeni koko yön heräämättä kertaakaan, tajusin myös sen, miten huonosti olen vuosien ajan nukkunut. Nyt hyviä öitä on ollut koko heinäkuun ja tunnen myös sen, miten sielu alkaa elpymään, keräämään energiaa ja hyvää oloa. Toivoisin, että moni muukin tajuaisi tämän; nukkumisen ongelmat ovat 90% vain ja ainoastaan stressin aiheuttamia, ylikuormitusta ja huonoa henkistä oloa. Niille asioille, jotka tämän aiheuttavat pitäisi voida tehdä jotain, olla rohkeutta muuttaa elämäänsä silläkin uhalla, ettei varmuttaa tulevasta ehkä aina ole - tai nuo ratkaisut eivät ihan kaikilta osin olisi täysin optimaalisia. Itse olen jollain tasolla alkanut inhomaan elämän optimointia ja kaiken kontrollointia. En itse ole sellaisiin henkilöihin ehkä kuulunutkaan, mutta yhä enemmän nykyisin karsastan kaikkea ylisuunnittelua ja optimointia, laskeskelua ja täydellisiä suunnitelmia - emme me voi olla koko ajan kontrolloimassa kaikkea mitä elämässä tapahtuu. Hetkessä eläminen ja oman olon kuunteleminen on joskus se ainoa tie, ei kaiken kattava sunnittelu ja optimointi. Meidän oma hyvinvointi ja onnellisuus on kuitenkin tärkeintä, eikö? Silloin voivat hyvin myös ne, joiden ympäröimänä me elämme - ja joiden elämään me itse kuulumme.
Luen tällä hetkellä Sue Monk Kiddin kirjaa nimeltä Merenneidon tuoli. Monk Kidd on kirjailija, jolla on suunnaton kyky kirjoittaa asioista hyvin kiehtovasti, jopa hurmaavalla otteella - tapa, joka kietoo ainakin minut mukaansa. Tässä kirjassa, ihan ensimmäisillä sivuilla tarinan päähenkilö toteaa omasta elämästään: " Neljäänkymmeneen kahteen ikävuoteen mennessä en ollut koskaan tehnyt mitään mikä olisi järkyttänyt minua itseäni - ja uskon nyt, että se oli osa ongelmaani - olin kroonisesti kyvytön ällistyttämään itseäni." Nuo sanat jäivät pyörimään mieleeni useammaksi päiväksi. Osa elämää on siinä, että kykenemme ällistyttämään itseämme. Elämään niin, että voimme hypätä tarinoihin, joiden sisältö tuo hehkua ja syvää tunnetta, ällistyttää ja ihmetyttää. Rakastuin tuohon lauseeseen kirjassa. Haluan elää juuri niin. Yllättää itseni omalla elämälläni, uskaltaa olla sellainen ihminen, mitä haluan ja joskus kulkea polkuja, joiden päämäärä ei ehkä ole ihan tiedossa.
Viime viikonloppuna päätimme ällistyttää mieheni kanssa itseämme, tai ei se oikeastaan mikään päätös ollut, ainoastaan spontaanin hassuttelun lopputulos. Suutelimme nimittäin toisiamme 70 kertaa yhden päivän aikana. Kyllä, siis laskimme lopulta nuo suudelmat ja illan viimeinen suudelma päätyi numeroon 70. Suurimman osan tuosta päivästä olimme Puuhamaassa pojan ja kummipoikamme kanssa ja päivän aikana muksutkin jo kyselivät kuinka monta kertaa te olette jo oikein pussailleet, kun te vaan koko ajan pussaatte. Ihana päivä, ihania suudelmia ja kasa pitkiä katseitakin muiden ihmisten toimesta. Suuteleminen julkisella paikalla ei ehkä ole se kaikista yleisin tapa, joka kuuluu suomalaiseen parisuhdekulttuuriin - ainakaan Puuhamaassa. Kutkuttava päivä ja kutkuttava mies minulla. Ehkä kesän parisuhdehaaste (tai hei suutelukaverin saa varmasti, vaikka ei olisi suhteessakaan!) pitäisikin nyt heittää kaikille; pistäkää paremmaksi! Suudelman kuuluu kestää vähintään neljä sekuntia, pidemmätkään eivät toki ole kielletty. Helleviikkokin edessä, antakaa siis kesän hivellä teitä ja heittäytykää haasteeseen - saatatte ällistyä!
Ps. Koska Kaarina ei ole elämäni ainoa sisältö - eikä joka kerta tämän bloginkaan - niin kommentoin loppuun ainoastaan sen, että tilanne on jalan osalta parempi! Pitäisiköhän siitäkin kohta ällistyä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti