Tässä taifuunin silmässä pyöriessäni, en edelleenkään voi välttyä siltä ajatukselta, että mikä tämän kaiken merkitys on. Siis tämän minun maailmaa mullistavan Kaarina-episodin, jonka tiimoilta muuttuvat niin harrastukset kuin työelämäkin - ja ajatukset? Moni asia toki myös hyvää suuntaan, mutta osa asioista vaatii kyyneleen jos toisenkin, jotta mieleni laantuu edes siedettävälle tasolle.
Kyyneleitä olen viime aikoina kuluttanut ehkä eniten järjestellessäni päässäni asiaa nimeltä agility. Asia, joka on minulle ollut elämäni varrella sekä harrastus, kilpaurheilu että työkin. Nyt joudun määrittelemään tämän asian kaikella tavoin uudestaan. Luulin jo vuosi sitten kesällä, että ensi kesähän tulee pian ja voimme olla Killen kanssa taas kentillä, mutta näin tämä vuosi vierähti ilman, että mikään on muuttunut. Nyt tuntuu, että on se hetki, että lähden tämän asian kanssa toiseen suuntaan, en enää toivo, en enää usko - päätin unohtaa ja olla ajattelematta. Katselin tässä viime viikolla youtubesta enduro-videoita - lähinnä erilaisista kilpailuista. Silmääni pisti useimmissa videoissa se, että reittien varrella seisoo yleisössä vanhempia miehiä, jotka kannustavat ja tukevat nuorempia kuskeja. Sillä hetkellä tajusin, että itse en ole nimenomaan tuohon vielä valmis; seisomaan ja kannustamaan agilitykentän reunalla. Kaikesta mentaalivalmennuksestani huolimatta en ole onnistunut mieltäni muokkaamaan niin, että hyväksyisin tuon asetelman itseni kohdalla. Ehkäpä tilanne olisi eri, jos olisin 20 vuotta vanhempi - mutta kun en ole, vaan terve ihminen parhaassa iässä, jolla ainoastaan nilkka päätti heittäytyä hankalaksi. Olen jopa hieman pettynyt itseeni, etten ole tälläistä mielenmuutosta saanut omalla kohdallani aikaan. En ole kyennyt agilityn suhteen vaihtamaan roolia pelkästään valmentajaksi ja kannustajaksi. Tämä on myös yksi syy, miksen voi tätä työtäkään enää tehdä; intohimo hiipuu ja tilalle asettuu ahdistus. Minulle tarjottiin myös töitä eräästä pääkaupunkiseudun agility-yrityksestä - niin siis ilman, että olin kysellyt - mutta viime viikonloppuna päätin, etten ota tuota työtä vastaan. Minun polkuni on nyt menossa eri suuntaan ja vaikka maailma sen varrella näyttääkin epävarmalta, on minun nyt astuttava sen polun vietäväksi.
Yksi asia erityisesti tekee mieleni surulliseksi. Kun lähtee elämässään toiseen suuntaan, niin samalla läheltä katoaa moni kaveri, jonka kanssa on tätä harrastusta ja työtä jakanut. Itselleni on tällä hetkellä jotenkin äärettömän vaikeaa jakaa agilityn iloja muiden kanssa - jo, se etten siihen pysty ärsyttää itseäni, sillä kyllähän muiden ilon jakaminen on itsellekin tärkeää. Tämä on kuitenkin minulle jollain lailla vain liian iso kakku pureskeltavaksi. Ehkä tämäkin asia tarvitee vain itkeä läpi, hyväksyä osana elämän tarinaa. Toisaalta, ainahan voin palata, kun hetki on oikea ja moni ihminen on silloin siellä maailmassa edelleen. Täytyy luottaa, että todelliset ystävät pysyvät kaikesta huolimatta. Niitähän tässä eniten tarvitaan.
Näitä tunteita työstäessä pohdin myös sitä puolta; mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Ei agility todellakaan ole elämän tärkein asia, eikä se saisi määrittää mieltäni näin paljon. Sitten kävikin niin, että elämä antoi siitä kouriintuntuvan todisteen, ikäänkuin herättäen minut näkemään sen tärkeän elämässäni.
Lapseni oli nimittäin tätinsä kanssa Porvoon hoplopissa viime viikolla ja yllättäen, ilman mitään erityisempää syytä, oli täysin vieras mies rynnännyt lapseni luo, tarttunut häntä rinnuksista niin kovaa kiinni, että rinnan iho oli jäänyt käden ja paidan väliin. Rintaan tuli ruhje ja lapsi luonnollisesti säikähti melkoisesti. Asian kuultuaan säikähti äitikin. Se raivon ja hädän tunne, kun tajuaa, että joku täysin vieras ihminen on satuttanut lasta. Teimme asiasta rikosilmoituksen ja toivomme,että tekijä saadaan vastuuseen. Tuo oli se hetki, kun elämä kertoi minulle sen, mikä on tärkeää. Se tärkein on juuri hän, tuo pieni ihmisentaimi, jota yritän vaalia maailman pahuudelta. Voisin itse vaikka istua pyörätuolissa halvaantuneena, jos se takaisi sen, että lapseni säilyisi turvassa tässä kovassa maailmassa. Kiitollisuuden tunne täyttää mielen, että tuollainen pieni poika on elämääni annettu - juuri sellaisena kuin on. Tämä on sitä tärkeää, oikeasti tärkeää.
Kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut, on tämä tarina myös pysäyttänyt minut - sekä ajatuksissa että konkreettisesti. Olen kuitenkin ollut rohkea ja antanut itseni pysähtyä. Ottanut haasteen vastaan ja tustutunut itseeni. Tuo matka ei ole helppo; itsensä kanssa oleminen voi olla jokus todella vaikeaa. Tunnistaa ja myöntää oma keskeneräisyytensä, heikkoutensa ja haavoittuvaisuutensa. Keskustella itsensä kanssa rehellisesti. Toisaalta lopulta löytää se voima ja energia, jota sisällä virtaa - uskallus heittäytä sen mukaan ja löytää jotain uutta.
Se mitä se on tuottanut mukanaan on ehkäpä elämäni tärkeintä ja suurinta: olen rakastunut omaan mieheeni uudestaan. Löytänyt kadoksissa olleen kipinän ja läheisyyden. Löytänyt itsestäni aivan huikean uuden seksuaalisuuden, nautinnon mitä en ole ennen kokenut. Vuosien varrella - 15 vuoden aikana - matkalle on mahtunut kaikenlaista. Olen ollut hapannaamavaimo, väsynyt vaimo, kiukkuinen vaimo - ja seksuaalisesti haluton vaimo. Tiedän, että liikun tätä kirjoittaessani todella henkilökohtaisella alueella, mutta toisaalta koen suurta tarvetta kertoa tämän, sillä tiedän, etten ole todellakaan ainut nainen, jonka tarina on tälläinen. Heittäytyessäni oman mieleni sopukoihin, uskalsin avata itseni kokonaan myös toiselle. Asia, jonka tajuaminen tekee olon lähes pyörryttäväksi. Tämäkö oli tämän kaiken tarkoitus? Oliko Kaarina se, joka väänsi ja käänsi pääni ajatukset lähes pakolla uuteen suuntaan - suuntaan, jonne ei mennä ilman tuskaa ja työtä. Fyysinen kipu avasi mielen kanavia - kanavia, joista osan on ollut tukossa lähes 40 vuotta. Seksuaalisuus on syvintä mitä ihmisessä on, siihen puoleen tutustuminen on ollut tähän astisen elämäni suurin saavutus; erävoitto, maailmanmestaruus, rataennätys tai kunnarijuoksu. Ehkä olin siihen vasta nyt valmis, elettyäni riittävän kauan. Olen onnellinen siitä, että juuri tämä mies on tämä asian minun kanssa jakamassa - ihminen, joka on pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodet.
Löysin kaappeja siivotessani pankin kirjekuoren takapuolelle kirjoitetut runot, jotka olemme mieheni kanssa vaihtaneet tekstiviesteillä vuonna 2002 asuessani opiskelupaikkakunnalla. Niihin tiivistyy paljon sitä, mistä rakkaudessa on kysymys. Ensimmäinen runo on siis omaa käsialaani.
" Sydämeni syvin syke on sinua täynnä,
ihoni muisti on kosketustasi tulvillaan.
Ajatukset rakkaudesta lämmenneet ."
- L.Vuorela-
Tämän runon sain vastauksena samaisena tammikuisena yönä:
" En voi luvata sinulle tähteä taivaalta,
ainoastaan kaiken rakkauteni. "
- E.Kivikoski -
Kiitos rakas, että olet siinä - myös vaikeina päivinä. Rakastan sinua.
Täällä mä itken. <3
VastaaPoista