And I believe in Miracles

Kuulkaas. Minusta tuntuu, että viime maantaina minulle tapahtui ihme. Sellainen pieni, mutta toisaalta kuitenkin iso. Kuten olen aikaisemmissa kirjoituksissa maininnut, niin päätin aloittaa nuoruusvuosien harrastuksen eli viulunsoiton uudelleen ja viime maanantaina olinkin sitten ihka ensimmäisellä tunnillani.

Etsin viulunsoitonopettajaa tuloksetta ensin tästä meidän lähialueelta ja lopulta sitten päädyin ajamaan tunnille Espooseen saakka. Valitsin tuon opettajan täysin intuitiivisesti netistä hänen nettisivujensa perusteella ja kun olin hänen kanssaan meilitse asioista sopinut, päätin, että tämä henkilö vaikuttaa hommaan sopivalta. Tunnille ajaessani minua jännitti - siis jännitti! Tunne mitä en oikeastaan ole juurikaan enää viime vuosina kokenut. Ei minua tässä elämässä mikään oikeastaan enää jännitä; ei esiintyminen, ei kilpaurheilu, ei oikeastaan mikään. Mutta Espooseen ajaessa, vatsassa tuntui hassulta  - tunne, joka laittaa ne kuuluista perhoset lentämään ja sykkeen kaulalla tuntumaan. Hauskaa, todella hauskaa! Nautin tuosta tunteesta ihan aidosti. Ehkä se on totta, että elämässä täytyy välillä olla pientä jännitystä, niin mielikin pysyy virkeänä.

Mutta turhaan minä jännitin. Tuo ihminen, joka tuli avaamaan oven tuntui heti ensi hetkestä sellaiselta, että joku universumin " ment to be" - voima oli meidät ohjannut yhteen. Minä siinä viulukotelo kädessä, perhoset vatsassa lennellen ja hän, kuin enkeli siinä edessäni hymyillen. Ihan käsittämätön tunne ja hetki - kuin jostain elokuvasta. Mutta ei se ollut elokuvaa, vaan totisinta totta ja mun elämää! Siinä hetkessä harteiltani karisivat 26 vuoden takaiset, negatiiviset tunteet viulunsoittamista kohtaan. Kaikki ne tuskaiset hetket orkesterin takapenkissä, ne pienen tytöt pelonsekaiset tunteet auktoriteettisen miesopettajan edessä ja ne tuhannet viulunsoiton harjoitteluhetket, kun olisin mielummin halunnut juosta metsässä tai tehdä kärrynpyöriä. En tiedä mitä tapahtui, mutta ehkä sitä hetkeä voi kuvailla sanalla ihme. The Miracle.

En muista milloin olisin elämässäni nauttinut soittamisesta niin paljon, kuin tuolla viulutunnilla. Olimme yhtä, minä ja viuluni. Vaikka paljon oli asioita unohtunut, niin paljon oli tallellakin. Sain kehuja kauniista asennosta ja jousen pehmeästä liusta. Nuotinluku oli tallella, samoin kuin otteet - vaikkakin hetkittäin epävireiset sellaiset. Tuolta tunnilta lähdin kotiin lähes itkien. Olin niin onnellinen. En muista näin voimakasta, terapeuttista hetkeä kokeneeni vähään aikaan. Kiitos maailma, että toit tuon ihanan ihmisen elämääni, kiitos vanhempani, kun olette jaksaneet raahata vastahakoista lasta aikoinaan viulutunnille, kiitos itselleni, että otin tämän askeleen juuri nyt, kun jaksaminen tuon tylsän Kaarinan kanssa on välillä niin vaikeaa. Niin tosiaan, Kaarina oli tuolla tunnilla ihan hiljaa, siirtyi sivuun, eikä tehnyt itsestään numeroa, niin kuin yleensä. Kiitos myös Kaarinalle - en ole varma olisinko tässä ilman sinua.

Konsertto - tästä se lähtee!

Äitienpäivälahjaksi sain uuden viulukotelon, kiitos mun ihanat miehet <3

Tuona maanantaina kävin myös jälleen fysioterapiassa Kaarinan kanssa. Jukka manipuloi nilkkaa niin, että tuskanhiki nousi otsalle. Sinänsä mukavaa, että nilkan keskiosan liikkuvuus saatiin manipuloinnin avulla normaaliksi ja Jukka totesinkin, ettei nilkka ole koskaan ennen - siis viimeisen 30 vuoden aikana - tässä asennossa ollutkaan. Katsotaan mitä uutta ja ihmeellistä tuo uusi, liikkuvampi asento tässä projektissa mahdollistaa. Vanha kipu kulkee edelleen mukana ja rajoittaa liikkumista. Sain kuitenkin nyt luvan aloittaa jälleen uimisen ja heti tänään olinkin vetämässä tunnin kauhomistreenit altaalla. Ihanaa, että jokin aerobisen liikunnan muoto on jälleen tuon kuntopyöräilyn rinnalla. Tosin, jotenkin tällä hetkellä tuo vanhan kivun alue on kovin herkistynyt, että tuntemuksia on niin pyöräillessä kuin jopa uidessakin. Uinnin osalta ne jäänee pois, kun liikemalli tulee Kaarinalle jälleen tutuksi. Uinnista se on nimittäin aikaisemmin kyllä ihan tykännyt. 

Uusi uimalakki! Tällä kyllä kelpaa beibin reenata!

Sain myös ystävältä lainaan sellaisen kotikäyttöisen tens-laitteen (sähkö), jolla kokeilen myös kipua hoidella - kaikkea voin tällä hetkellä todellakin kokeilla, kunhan en mene siitä ihan vararikkoon. Harkitsen myös hermokipulääkkeen kokeilemista, kun eräs tuttavalääkäri sitä minulle kovasti suositteli. Itse olen niihin vaan jotenkin niin kovin kammoinen, että tarttee asiaa tässä rauhassa pohtia. Osittain kipu on myös hermojen herkistymistä, mutta auttaako lääke niihin onkin sitten eri asia. 

Töiden osalta vielä muutama infoasia, kun moni sitä ilmeisesti miettii. Että vaikka halli meneekin kesäkuun lopussa kiinni, jatkaa firma toimintaansa niin pitkään kuin se tuntuu tarpeelliselta. Haen tässä palkkatöitä, mutta teen firman kautta hommia siihen saakka ja varmaan jonkin verran sen jälkeenkin. Että kyllä te halukkaat valmennusta edelleen saatte. Kesän loppuun vedän ryhmiä omalla tutulla kotikentällä. Tervetuloa treenaamaan. Ja hierontaakin on tällä hetkellä tarjolla taas enemmän, niin koirille kuin ihmisillekin. Päätin myös hakea suorittamaan liikunnan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Jatko-opinnoista voisi jopa saada tukea työeläkeyhtiöltä, sillä jalan takia joudun itseäni nyt kyllä jatkokouluttamaan, kun en voi oikeastaan ollenkaan hakea työtä, johon sisältyy käytännönohjaamista.

Tähän loppuun vielä tälläinen söpöyskuva. Tältä nuo näyttää kun minä harjoittelen viulunsoittamista. Mitähän ne mahtaa miettiä? Mun ihanat luppakorvat.