Helpotuksen huokaus ja 70 suudelmaa

Olen tuntenut viime aikoina suurta helpotusta. Helpotusta siitä, että olen osannut elämässäni tehdä päätöksiä, jotka edistävät niin henkistä kuin fyysistäkin hyvinvointiani. Voin tällä hetkellä hyvin ja olen onnellinen. 

Vaikka hallitoiminnan lopettaminen ja heittäytyminen tälläiseen epätietoisuuden tilaan oman tulevaisuuden suhteen olikin raskas päätös ja kaikki siihen liittyvä käytännönhomma monella lailla rasittavaa, niin loppujen lopuksi näin on hyvä. Huhtikuussa kun tein päätöksen hallitoiminnan lopettamisesta alkoi siitä päivästä selvästi aika, jolloin sain mahdollisuuden toipumiseen. Toipumiseen viimeisten 1,5 vuoden aikana kertyneestä taakasta ja rasittuneisuuden tunteesta. Päivä päivältä olo keveni ja nyt kun hallin sulkemisesta on kulunut tarkalleen 20 päivää huomaan, etten ole aikoihin nukkunut näin hyvin. Luulenpa, että moni tämän aikakauden työelämän pyörteissä elävä tietää tuon fiiliksen, kun aamuyön tunteina - yleensä siinä klo 04 aikaan - havahtuu ja ei meinaa saadakaan enää unta. Pyörii ja kierii lakanoiden välissä, välillä kelloa vilkuillen ja minuutti minuutilta kasvaa ahdistus siitä, että mahdollisuus nukkua riittävästi lyhenee mitä lähemmäs herätyskellon pärähdyksen hetki matelee. Yleensä nukahdat juuri tuntia tai puolta ennen herätystä ja kellon soidessa olet totaalisen koomassa, hyvä kun tajuat mihin maailmaan heräät. Luulenpa, että moni lukija tunnistaa nämä hetket - valitettavasti. 

Ne olivat itsellekin tuttuja, yleensä tuolloin aamuyöstä ajatuksiin tunkivat työasiat ja erityisesti moni hallitoimintaan liittyvä - mutta myös suru ja ahdistus kipeän jalan kanssa elämisestä. Omalla kohdallani toki oli onni, ettei tarvinnut aamulla aikaisin lähteä töihin, mutta yleensä kuitenkin nousin laittamaan poikaa kouluun ja aloitin sen jälkeen hommat koneella, vaikka olinkin tullut edellisenä iltana töistä pahimmillaan puolen yön aikaan. Niitä päiviä minulla ei tule ikävä. Jälleen näen tässä hetkessä yhden ison positiivisen asian, mitä Kaarina Jalkanen on elämääni tuonut. Kaarina pakotti minut tekemään isoja päätöksiä, mutta niiden takaa paljastuukin jälleen jotain hyvää. Tällä hetkelllä nukun nautinnollisen hyvin. Ensimmäisen kerran, kun tajusin nukkuneeni koko yön heräämättä kertaakaan, tajusin myös sen, miten huonosti olen vuosien ajan nukkunut. Nyt hyviä öitä on ollut koko heinäkuun ja tunnen myös sen, miten sielu alkaa elpymään, keräämään energiaa ja hyvää oloa. Toivoisin, että moni muukin tajuaisi tämän; nukkumisen ongelmat ovat 90% vain ja ainoastaan stressin aiheuttamia, ylikuormitusta ja huonoa henkistä oloa. Niille asioille, jotka tämän aiheuttavat pitäisi voida tehdä jotain, olla rohkeutta muuttaa elämäänsä silläkin uhalla, ettei varmuttaa tulevasta ehkä aina ole - tai nuo ratkaisut eivät ihan kaikilta osin olisi täysin optimaalisia. Itse olen jollain tasolla alkanut inhomaan elämän optimointia ja kaiken kontrollointia. En itse ole sellaisiin henkilöihin ehkä kuulunutkaan, mutta yhä enemmän nykyisin karsastan kaikkea ylisuunnittelua ja optimointia, laskeskelua ja täydellisiä suunnitelmia - emme me voi olla koko ajan kontrolloimassa kaikkea mitä elämässä tapahtuu.  Hetkessä eläminen ja oman olon kuunteleminen on joskus se ainoa tie, ei kaiken kattava sunnittelu ja optimointi.  Meidän oma hyvinvointi ja onnellisuus on kuitenkin tärkeintä, eikö? Silloin voivat hyvin myös ne, joiden ympäröimänä me elämme - ja joiden elämään me itse kuulumme. 

Luen tällä hetkellä Sue Monk Kiddin kirjaa nimeltä Merenneidon tuoli. Monk Kidd on kirjailija, jolla on suunnaton kyky kirjoittaa asioista hyvin kiehtovasti, jopa hurmaavalla otteella - tapa, joka kietoo ainakin minut mukaansa. Tässä kirjassa, ihan ensimmäisillä sivuilla tarinan päähenkilö toteaa omasta elämästään: " Neljäänkymmeneen kahteen ikävuoteen mennessä en ollut koskaan tehnyt mitään mikä olisi järkyttänyt minua itseäni - ja uskon nyt, että se oli osa ongelmaani - olin kroonisesti kyvytön ällistyttämään itseäni." Nuo sanat jäivät pyörimään mieleeni useammaksi päiväksi. Osa elämää on siinä, että kykenemme ällistyttämään itseämme. Elämään niin, että voimme hypätä tarinoihin, joiden sisältö tuo hehkua ja syvää tunnetta, ällistyttää ja ihmetyttää. Rakastuin tuohon lauseeseen kirjassa. Haluan elää juuri niin. Yllättää itseni omalla elämälläni, uskaltaa olla sellainen ihminen, mitä haluan ja joskus kulkea polkuja, joiden päämäärä ei ehkä ole ihan tiedossa.

Viime viikonloppuna päätimme ällistyttää mieheni kanssa itseämme, tai ei se oikeastaan mikään päätös ollut, ainoastaan spontaanin hassuttelun lopputulos. Suutelimme nimittäin toisiamme 70 kertaa yhden päivän aikana. Kyllä, siis laskimme lopulta nuo suudelmat ja illan viimeinen suudelma päätyi numeroon 70. Suurimman osan tuosta päivästä olimme Puuhamaassa pojan ja kummipoikamme kanssa ja päivän aikana muksutkin jo kyselivät kuinka monta kertaa te olette jo oikein pussailleet, kun te vaan koko ajan pussaatte. Ihana päivä, ihania suudelmia ja kasa pitkiä katseitakin muiden ihmisten toimesta. Suuteleminen julkisella paikalla ei ehkä ole se kaikista yleisin tapa, joka kuuluu suomalaiseen parisuhdekulttuuriin - ainakaan Puuhamaassa. Kutkuttava päivä ja kutkuttava mies minulla. Ehkä kesän parisuhdehaaste (tai hei suutelukaverin saa varmasti, vaikka ei olisi suhteessakaan!) pitäisikin nyt heittää kaikille; pistäkää paremmaksi! Suudelman kuuluu kestää vähintään neljä sekuntia, pidemmätkään eivät toki ole kielletty. Helleviikkokin edessä, antakaa siis kesän hivellä teitä ja heittäytykää haasteeseen - saatatte ällistyä!

Ps. Koska Kaarina ei ole elämäni ainoa sisältö - eikä joka kerta tämän bloginkaan - niin kommentoin loppuun ainoastaan sen, että tilanne on jalan osalta parempi! Pitäisiköhän siitäkin kohta ällistyä :)

First of July

Suurten tapahtumien päivä. Heinäkuun ensimmäinen. Ihana hallini tyhjennettiin lopullisesti, tehtiin asuntokaupat omasta talosta ja yksi pieni ihminen syntyi maailmaan. Kaikkiin tapahtumiin liittyi paljon samoja tunteita, ehkä hitusen eri mausteilla. Jännitystä, häivähdys tulevaisuutta ja tulevaa, mutta myös kyyneleitä ja jopa pelkoa siitä miten kaikki lopulta päättyy. Tärkein näistä, tuon pienen ihmisen syntymä päättyi onnellisesti, vaikka matka tähän maailmaan ei pienen pojan kuin äidinkään osalta ollut se kaikista helpoin. Onneksi kaikki meidän rakkailla on hyvin, olette meille enemmän mitä moni muu asia tässä maailmassa. 

Mietin myös tuolloin perjantaina ajaessani hallille viimeisiä kertoja, että onko luopumisen tuska sellainen tunne johon voi tottua, jos sitä harjoittelee riittävästi? Tottuuko ihminen, joka joutuu elämänsä varrella luopumaan paljosta tähän tunteeseen ja uuden luopumisen kohdatessaan, se ei enää tunnukaan niin pahalta tai sen työstäminen on jollakin lailla helpompaa? Omalla kohdallani olen tuota tunnetta ainakin harjoittelut ahkeraan viimeisen vuoden aikana ja silti yhä uudestaan ja uudestaan koen tuon tunteen yhtä voimakkaana - hetkittäin ihan fyysisenä kipuna rinnassa.
Katsellessani perjantaina este kerrallaan tyhjenevää halliani totesin, että ei. Ei siihen tunteeseen voi mitenkään harjaantua. Jokainen luopuminen on omansa ja sen tuoma tunne myös omanlaisensa. Asiat, jotka ovat meille merkinneet paljon, jotka olemme ottaneet osaksi itseämme, aiheuttavat luopumisen tuskaa ja puristavaa tunnetta. Ja oikeastaan, ei luopumiseen kuulukaan tottua. Muuten meistä tulee kyynisiä ja kylmiä - muuten emme voi kokea onnea ja iloa mistään, sillä silloin emme ole tärkeitä asioita päästäneet sisimpäämme. Sisin tulee täyttää tärkeillä aisoilla - pienillä ja suurilla - ei kuitenkaan itsestäänselvyyksillä, sillä mikää ei elämässä ole itsestäänselvää. Luopumisen kuuluu sattua, silloin tiedämme eläneemme asioita, joiden takia olemme täällä. 

Kotona pääsimme keskustelemaan luopumisen surusta 9-vuotiaan poikamme kanssa, kun ihana marsumme Muru oli eräänä aamuna kuollut. Tilanne ei sinänsä tullut yllätyksenä, sillä Muru ei ollut ihan terve, mutta kuolema tuli siinä mielessä yllättäen, että edellisenä päivänä Muru oli vielä ihan oma virkeä kuikuttava itsensä. Poikamme suru oli pohjaton. Hän menetti ensimmäistä kertaa elämässään jotain todella tärkeää. Pienen lapsen surua on raastavaa katsella. Ei siinä auta kuin halata ja pitää sylissä ja jutella asiasta. Toisaalta elämän oppikoulussa tämä oli tärkeä hetki; ymmärtää, mitä on kiintyä johonkin ja mitä on, kun siitä joutuu luopumaan. Muru haudattiin sydämin koristellussa kenkälaatikossa mökille edesmenneiden koiriemme viereen. Siinä taisi olla isälläkin itkussa hieman pidättämistä, kun poika ennen laatikon kuoppaan laskua vielä raotti kantta ja kuiskasi värisevällä äänellä: " Hei, hei Muru. Oli kiva tutustua sinuun." 

Hallin sulkemisen jälkeen olen kuitenkin kokenut suurta helpotuksen tunnetta. Helpotuksen tunne tuli tilalle, kun suljin hallin oven viimeistä kertaa. Vaikka luovunkin sen myötä paljosta, niin stressi elämässä vähenee hurjasti. Eikä vähiten se stressi, etten hallin alustan takia saa jalkaa rauhoittumaan ja paranemista kunnolla käyntiin. Kesäryhmien alettua on jalkakin nimittäin ollut parempi, kun kesäryhmissä on vähemmän treenaajia, jolloin hallissa vietetty aikakin on lyhyempi. Nyt uskallan sen sanoa ihan ääneen, sillä tähän saakka nuo paremmat hetket ovat kestäneet nimenomaan vain hetken. Nyt on parempaa vaihetta oikeastaan menty jo melkein kaksi viikkoa. Miten voikaan nauttia siitä tunteesta, että kyllä! Tänäkin aamuna on helpompi kävellä ja Kyllä!pystyn hetken kävelemään paljain jaloin lattialla ilman, että tarvitsee heti hakea crocseja jalkaan. 

Ja arvatkaas! tämän tarinan suurin ihme tapahtui viime viikolla. Menin nimittäin fyssarin luvalla kössikentälle, ajatuksena oli siis vain lyödä sellaisia lyöntitreenejä kaverin kanssa, jossa tiedän koko ajan minne pallo tulee, jolloin voin kontrolloida myös jalan liikkeitä. Heti alusta saakka tajusin, ettei jalkaan satu. Siis ollenkaan. Yhtään. Missään vaiheessa. Aloitin homman varovasti, mutta sitten siinä pelatessa uskalsin koko ajan enemmän ja lopulta pelasimmekin ihan koko kentän peliä ja minä sinkoilin siellä ihan sujuvasti - tai no, miten sujuvaa se nyt olosuhteet ja kunto huomioonottaen voi olla. Voi että mikä onnellisuus ja helpotus ja kaikkea. Miten tuo voi olla mahdollista? Edellenkään en pysty kunnolla kävelemään, mutta pystyn pelaamaan squashia! Pillahdin poikien edessä itkuun, kun olin niin hämmästynyt ja iloinen. Tämä asia tuli testattua uudestaan tällä viikolla ja sama juttu; siellä pelasimme matsia tunnin verran - siis sen mitä hapenpuuttelta jaksoin - eikä jalka edes suuttunut. Hitsin Kaarina! Päätit jälleen tykätä kössistä. Senki outo Jalkanen, olisit voinut tämän päättää jo aikoja sitten! Noiden pelien jälkeen jalka on ollut parempi, ei yhtään huonompi. No mitä nyt vasemman jalan pohje veti viimeisellä kerralla mehevän krampin, raukan suoritustaso ehkäpä hieman ylittyi. No se kyllä onneksi rauhoittuu. En ymmärrä miten tämä yhtälö voi olla edes mahdollinen. Mutta en valita. Kävely on niin last season - mihin sitä ihminen kävelyä tarvitsee, jos voi kerran pelata squashia! 

Tämä sisutustarrra jää hallini toimiston seinälle seuraavien iloksi.