And I believe in Miracles

Kuulkaas. Minusta tuntuu, että viime maantaina minulle tapahtui ihme. Sellainen pieni, mutta toisaalta kuitenkin iso. Kuten olen aikaisemmissa kirjoituksissa maininnut, niin päätin aloittaa nuoruusvuosien harrastuksen eli viulunsoiton uudelleen ja viime maanantaina olinkin sitten ihka ensimmäisellä tunnillani.

Etsin viulunsoitonopettajaa tuloksetta ensin tästä meidän lähialueelta ja lopulta sitten päädyin ajamaan tunnille Espooseen saakka. Valitsin tuon opettajan täysin intuitiivisesti netistä hänen nettisivujensa perusteella ja kun olin hänen kanssaan meilitse asioista sopinut, päätin, että tämä henkilö vaikuttaa hommaan sopivalta. Tunnille ajaessani minua jännitti - siis jännitti! Tunne mitä en oikeastaan ole juurikaan enää viime vuosina kokenut. Ei minua tässä elämässä mikään oikeastaan enää jännitä; ei esiintyminen, ei kilpaurheilu, ei oikeastaan mikään. Mutta Espooseen ajaessa, vatsassa tuntui hassulta  - tunne, joka laittaa ne kuuluista perhoset lentämään ja sykkeen kaulalla tuntumaan. Hauskaa, todella hauskaa! Nautin tuosta tunteesta ihan aidosti. Ehkä se on totta, että elämässä täytyy välillä olla pientä jännitystä, niin mielikin pysyy virkeänä.

Mutta turhaan minä jännitin. Tuo ihminen, joka tuli avaamaan oven tuntui heti ensi hetkestä sellaiselta, että joku universumin " ment to be" - voima oli meidät ohjannut yhteen. Minä siinä viulukotelo kädessä, perhoset vatsassa lennellen ja hän, kuin enkeli siinä edessäni hymyillen. Ihan käsittämätön tunne ja hetki - kuin jostain elokuvasta. Mutta ei se ollut elokuvaa, vaan totisinta totta ja mun elämää! Siinä hetkessä harteiltani karisivat 26 vuoden takaiset, negatiiviset tunteet viulunsoittamista kohtaan. Kaikki ne tuskaiset hetket orkesterin takapenkissä, ne pienen tytöt pelonsekaiset tunteet auktoriteettisen miesopettajan edessä ja ne tuhannet viulunsoiton harjoitteluhetket, kun olisin mielummin halunnut juosta metsässä tai tehdä kärrynpyöriä. En tiedä mitä tapahtui, mutta ehkä sitä hetkeä voi kuvailla sanalla ihme. The Miracle.

En muista milloin olisin elämässäni nauttinut soittamisesta niin paljon, kuin tuolla viulutunnilla. Olimme yhtä, minä ja viuluni. Vaikka paljon oli asioita unohtunut, niin paljon oli tallellakin. Sain kehuja kauniista asennosta ja jousen pehmeästä liusta. Nuotinluku oli tallella, samoin kuin otteet - vaikkakin hetkittäin epävireiset sellaiset. Tuolta tunnilta lähdin kotiin lähes itkien. Olin niin onnellinen. En muista näin voimakasta, terapeuttista hetkeä kokeneeni vähään aikaan. Kiitos maailma, että toit tuon ihanan ihmisen elämääni, kiitos vanhempani, kun olette jaksaneet raahata vastahakoista lasta aikoinaan viulutunnille, kiitos itselleni, että otin tämän askeleen juuri nyt, kun jaksaminen tuon tylsän Kaarinan kanssa on välillä niin vaikeaa. Niin tosiaan, Kaarina oli tuolla tunnilla ihan hiljaa, siirtyi sivuun, eikä tehnyt itsestään numeroa, niin kuin yleensä. Kiitos myös Kaarinalle - en ole varma olisinko tässä ilman sinua.

Konsertto - tästä se lähtee!

Äitienpäivälahjaksi sain uuden viulukotelon, kiitos mun ihanat miehet <3

Tuona maanantaina kävin myös jälleen fysioterapiassa Kaarinan kanssa. Jukka manipuloi nilkkaa niin, että tuskanhiki nousi otsalle. Sinänsä mukavaa, että nilkan keskiosan liikkuvuus saatiin manipuloinnin avulla normaaliksi ja Jukka totesinkin, ettei nilkka ole koskaan ennen - siis viimeisen 30 vuoden aikana - tässä asennossa ollutkaan. Katsotaan mitä uutta ja ihmeellistä tuo uusi, liikkuvampi asento tässä projektissa mahdollistaa. Vanha kipu kulkee edelleen mukana ja rajoittaa liikkumista. Sain kuitenkin nyt luvan aloittaa jälleen uimisen ja heti tänään olinkin vetämässä tunnin kauhomistreenit altaalla. Ihanaa, että jokin aerobisen liikunnan muoto on jälleen tuon kuntopyöräilyn rinnalla. Tosin, jotenkin tällä hetkellä tuo vanhan kivun alue on kovin herkistynyt, että tuntemuksia on niin pyöräillessä kuin jopa uidessakin. Uinnin osalta ne jäänee pois, kun liikemalli tulee Kaarinalle jälleen tutuksi. Uinnista se on nimittäin aikaisemmin kyllä ihan tykännyt. 

Uusi uimalakki! Tällä kyllä kelpaa beibin reenata!

Sain myös ystävältä lainaan sellaisen kotikäyttöisen tens-laitteen (sähkö), jolla kokeilen myös kipua hoidella - kaikkea voin tällä hetkellä todellakin kokeilla, kunhan en mene siitä ihan vararikkoon. Harkitsen myös hermokipulääkkeen kokeilemista, kun eräs tuttavalääkäri sitä minulle kovasti suositteli. Itse olen niihin vaan jotenkin niin kovin kammoinen, että tarttee asiaa tässä rauhassa pohtia. Osittain kipu on myös hermojen herkistymistä, mutta auttaako lääke niihin onkin sitten eri asia. 

Töiden osalta vielä muutama infoasia, kun moni sitä ilmeisesti miettii. Että vaikka halli meneekin kesäkuun lopussa kiinni, jatkaa firma toimintaansa niin pitkään kuin se tuntuu tarpeelliselta. Haen tässä palkkatöitä, mutta teen firman kautta hommia siihen saakka ja varmaan jonkin verran sen jälkeenkin. Että kyllä te halukkaat valmennusta edelleen saatte. Kesän loppuun vedän ryhmiä omalla tutulla kotikentällä. Tervetuloa treenaamaan. Ja hierontaakin on tällä hetkellä tarjolla taas enemmän, niin koirille kuin ihmisillekin. Päätin myös hakea suorittamaan liikunnan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Jatko-opinnoista voisi jopa saada tukea työeläkeyhtiöltä, sillä jalan takia joudun itseäni nyt kyllä jatkokouluttamaan, kun en voi oikeastaan ollenkaan hakea työtä, johon sisältyy käytännönohjaamista.

Tähän loppuun vielä tälläinen söpöyskuva. Tältä nuo näyttää kun minä harjoittelen viulunsoittamista. Mitähän ne mahtaa miettiä? Mun ihanat luppakorvat.

 

Humpsahdus

Niin se sitten vaan tapahtui. Nimittäin humpsahdus, ihan vaan yhtenä päivänä, arvaamatta. Olin jo olettanut olevani tämän jalkastoorin kanssa kohtalaisen sinut ja osittain jopa hyväksynyt senkin ajatuksen, että on mahdollista, että olen klenkka lopun elämääni. Mutta niin vaan oma päänsisäinen maailma heitti jälleen kerralla täysvoltin ja humpsahdin sinne syvälle tummiin vesiin. Löysin itseni itkemästä hallilta työpäivän jälkeen, toimiston tuolilla, ilta-auringon rauhallisen valon valaistessa maisemaa. Se itku tuli syvältä, jostain mielen viimeisimmistä sopukoista. Sinnekö olit kuitenkin piiloutunut? yllättäen minut äkkiarvaamatta. 

Tätä hetkeä ennen edelsi muutama päivä kovempaa taistelua tuon vanhan kivun kanssa, joka jostain syystä äityi todella voimakkaaksi. Tuo kipu teki mielen kiukkuiseksi. Tämä kiukkuko sitten kumpusi lopulta pintaan itkuna, jonka voimakkuus jopa pelästytti? Ihan ensimmäisen kerran tuli tunne, etten kestä tätä, vaan mieli murtuu ja minä hajoan. Tuo tunne tuntuu pelottavalta, sillä en osaa edes kuvitella mitä se minun kohdalla edes tarkoittaa? Sekoanko niin, etten vaan enää ajakaan kotiin, vaan jatkan matkaani jonnekin huitsinkuuseen? vai jäänkö laamantuneena makaamaan jonnekin kuin haavoittunut eläin ja vaivun tilaan, jossa minua ei enää ole? Vai saako kiukku sellaiset mittasuhteet, että sekoan kuin raivopäinen härkä? En todellakaan tiedä, en ole tutustunut itseeni tuolta osin.

Noiden päivien aikana rasittava kumppanini Kaarina sai lisänimen Kiukku-Jalkanen. Onkohan se siis löytänyt rinnalleen itselleen sopivan kumppanin, Herra Kiukun? No todella itselleen sopivan kumppanin on löytänytkin. Tosin minä toivotan tälle suhteelle hyvin pikaista päättymistä ja epäonnea. Kiukku saa muuttaa sinne mistä tulikin. Josko Kaarinakin vaikka riutuisi pois sydänsuruissaan. Niin ja Kaarinalla on kuulkaas kuulemma kaima. Tämä kiukkuinen Kaarina löytyy savolaiselta terveysasemalta, on kuulemma erityisen kiukkuinen ja kunnon hapannaama. Mun Kaarinahan voisi vaikka muuttaa sen luo, niin ei muuttaisi savolais-Kaarinan elämää kaiketi millään tavalla. Tai no, vaikka olisi kuinka kiukkuinen ja hapan tyyppi, niin en tätä kipua toivoisi edes sellaiselle ihmiselle. En toivo tätä kenellekään. 

Kivun ärtymistä lienee nyt taas vaikea arvailla. Kiukku-Kaarinalle ei sovi näköjään tuo kuntopyöräilykään tällä hetkellä. Kun se kiukustuu, niin kävelykivun rinnalle tulee lepojomotusta. Ja siis minähän en tällä hetkellä kävele kuin sen mitä arjessa ja töissä on pakollista. Eilen primaskäynti kesti taas ikuisuuden kun kävelin kuin mistäkin hidastetusta elokuvasta. Tuli siinä mieleen eräs lehtijuttu, jossa haastateltiin jotain julkkista, joka sanoi ärsyyntyvänsä hitaasti kävelevistä ihmisistä. Niin, eipä ole tainnut tulla mieleen, että osa ihmisistä saattaa kävellä ihan syystäkin hitaasti. Ja on muuten totta, että itse kun kävelee tällä hetkellä todella hitaasti - siis niin hitaasti, ettei kipua tunnu - huomaa sen miten kovaa keskimäärin kaikki ihmiset tuolla kaduilla ja kaupoissa pinkovat, kuin hengen hädässä. Hitaamminkin ehtii, asia mikä ei todellakaan ole ollut helppoa hyväksyä tälläiselle singerille.

Palatakseni vielä tuohon kipuun, niin lepojomotus on sellaista polton tunnetta, jotenkin hermopäät siellä silloin ärtyvät. Tänään heräsin aamuyöstä klo 5.15 kun Kaarina kiukutteli. Tätä ei ole kyllä ollut pitkiin aikoihin. Täytyy toivoa, että seuraavalla fysioterapiakäynnillä saadaan leikkauksen jälkeistä jäykkyyttä avattua, josko se auttaisi tilannetta. Viimeksi ei haavan tilanteen vuoksi voitu tehdä kaikkea. Tosin olen tässä matkan varrella miettinyt taas pääni puhki sitä, olisiko olemassa jotain tukea, teippausta tai jotain kenkää, jolla saisi liikettä ohjattua niin, että tuo kipu tuolla nilkan takaosassa helpottaisi ja voisin edes kävellä. Että ideoita saa heittää, jos ammattilaiset tätä lukevat. Aijon kysyä tätä myös ft-Jukalta kun tapaamme reilun viikon päästä. 

Onneksi olen ollut tässä viime viikkojen aikana myös onnellinen monesta asiasta. Valoisat aamut ja luonnon herääminen tähän ihanaan lämpöön ovat isoja asioita, joiden voimalla kaiketi en nytkään romahtanut, vaikka läheltä liippasikin. Ihania kuvauskohteita ovat pihat, puistot ja metsät täynnä. Ja siellä voi onneksi myös vain istua.

Yhtenä päivänä sain puhelun eräältä asiakkaalta, joka oli pitkän tauon jälkeen harjoituksissani. Hän soitti vain siksi, että halusi ihan puhelimessa kiittää edellisen päivän harjoituksista ja siitä miten hyvälle mielelle oli tullut treeneistä. Tämä puhelu lämmitti erityisen paljon, aika harva suomalainen kiittää näin aidosti, jos on aihetta. Tosin tarvitsee sanoa, että tämän työn yksi mahtavimmista puolista on juurikin tuo positiivinen palaute, jota saan lähes päivittäin. Enemmän mitä yhteensä muissa töissä mitä olen vuosien aikana tehnyt. Muistakaa tämä; antakaa sitä positiivista palautetta työssänne, vaikka ihan pienistä asioista - sen voima on suurempi mitä moni edes tajuaa. Ystävällisen sanan voi sanoa sille hapannaama-Kaarinallekin, josko se siitä vaikka joskus pehmenisi.

Yksi asiakas sen sijaan oli treeneissä viimeistä kertaa ja toi kiitoksesi tämän kuvassa olevan huivin. Melkein pillahdin itkuun. Värit ovat ne mitä hallissakin on; pinkki ja harmaa. Nyt muisto hallista kulkee tämän huivin matkassa ja raitoihin kätkeytyy myös pieni pala agilityä. Kiitos tästä ihanasta huomionosoituksesta. Olen saanut olla hyvän keskellä, hyvien ihmisten ympäröimänä.

Viimeisessä onnellisuuskuvassa poseeravat iso-Honda ja pikku-Honda. Pikku-Honda muutti meille muutama päivä sitten Peetun menopeliksi. Liikuttavan onnellisena tuo poika ajelee hikipäässä pitkin pihaa ja peltoa. " Äiti, toi Honda on parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut", kuvastaa lapseni onnea. Sitä onnea on ihanaa katsella vierestä. Tosin ädillähän on mopo-menneisyys ( ja kyllä, jopa iso-Honda tottelee myös äitiä), joten osa tuosta onnesta on myös myötäonnea; tiedän tuon tunteen miltä tuntuu, kun tajuaa osaavansa käyttää kytkintä ja vaihteita ja saa kaasuttaa. Taisi siinä olla Peetun kavereilla ihmettelemistä,  jotka tulivat pärrää katsomaan, kun se olikin äiti, joka neuvoi tuon pelin ajamisessa. Täytyy myöntää, että jos saa valita, niin mielummin olen pärrä-äiti kuin lätkä-äiti. Kaikella kunnioituksella lätkä-äitejä kohtaan, mutta tää juttu ehkä toimii tässä perheessä paremmin. Josko äideille olisi olemassa erikseen jotain " näin korjaat mopoa"- kursseja - täytyypä ottaa selvää!