Alkusanat

Tämä kirjoitus kumpuaa osittain tarpeesta saada suollettua ulos edes osa tästä tuskasta ja toivottomuuden tunteesta, jonka kanssa olen taistellut lähes 1,5 vuotta. Osittain toiveesta, että joku muu ehkä hyötyisi tästä tarinasta; saisi toivoa, taistelumieltä ja saman kokemuksen tunnetta - jopa apua oman ongelmansa ratkaisemiseen. Toisaalta tämä kirjoitus on teille kaikille, jotka olette pohtineet miksei Lottaa näy agilitykentillä kisaamassa tai squashkentällä lyömässä palloa - kaksi maailmaa, joissa toisessa olen viettänyt lähes koko elämäni ja toisessa melkein puolet.

Täällä minä kuitenkin olen ollut; taistelemassa elämäni yhtä kovinta taistelua, vastustajana kipuileva jalka ja oma mieli. Tämä ensimmäinen kirjoitus on alkusanat, ajatusta siitä missä mennään, sillä tässä vaiheessa ollaan kuljettu jo kauas ja monenlaisia polkuja. Diagnoosit ja muu fakta löytyvät tämän blogin muista kirjoituksista. Jokainen saa lukea siitä sen osan minkä haluaa, tai olla lukematta kokonaan. Tulkaa tänne lukemaan ystävinä ja lempeällä mielellä.

Osa tästä tarinasta - ehkäpä se hienoin - kertoo myös siitä, miten ihmisen mieli sopeutuu lähes mihin tahansa. Toivo paremmasta ei hiivu, vaikka hetkittäin soutaisi syvissä vesissä ja elämä veisi polkuja, joille ei koskaan olisi uskonut päätyvänsä. Ihmisen mieli on uskomaton voimavara, jos sen kanssa osaa keskustella oikein. Tämä 1,5 vuotta on kasvattanut minua enemmän, mitä moni muu kokemus elämäni varrella - tehnyt nöyräksi ja myös auttanut löytämään itsestäni vahvana muutakin kuin sen fyysisen urheilijan. 

Hetkittäin olen ollut itseni edessä heikoimmillani, lähes polvillani, mutta kuitenkin loppujen lopuksi henkisesti vahvempana, vahvempana mitä olisin uskonut. Pitikö tämä tarina vain kulkea läpi, jotta ymmärtäisin tämän? Vaikka jalka on tätä kirjoittaessa edelleen hirmuisen kipeä, tunnen, että mieleltäni olen kuitenkin jollakin tavalla eheämpi. Yhtälö, joka tuntuu lähes absurdilta. Olen niin monen ihmisen kuullut sanovan: " Mä en kestäisi, mulla sekoaisi pää". Monena päivänä, epätoivon hetkellä olenkin ajatellut juuri noin, mutta joka ikinen kerta ole huomannut: Mä kestän kuitenkin. Ihan kaiken. Kaiken sen mitä eteen tuodaan - kaiken se joka osakseni jaetaan. Osalleni on kuitenkin jaettu niin paljon hyvääkin - sen näkeminen on ratkaisu kaikkeen. Se on askel pois kivusta, joka yrittää myrkyttää mieleni.