tiistai 21. kesäkuuta 2016

Mikä on oikeasti tärkeää?

Mielensopukoissa tuntuisi taas tuuli tuivertavan, ajatuksia pyörii siellä taifuunin lailla suuntaan jos toiseen. Ajatuksen uria on kulutettu niin, että välillä tuntuu, että pienet aivosolutkin ovat ihan maitohapoilla. Onkohan sen muuten edes mahdollista, että aivosoluihin kertyy kovan ajattelun voimasta maitohappoa - tuskin. Mutta jos olisi, niin maitohapon sieto avoissani alkaisi olla huippu-urheilijan luokkaa.

Tässä taifuunin silmässä pyöriessäni, en edelleenkään voi välttyä siltä ajatukselta, että mikä tämän kaiken merkitys on. Siis tämän minun maailmaa mullistavan Kaarina-episodin, jonka tiimoilta muuttuvat niin harrastukset kuin työelämäkin - ja ajatukset? Moni asia toki myös hyvää suuntaan, mutta osa asioista vaatii kyyneleen jos toisenkin, jotta mieleni laantuu edes siedettävälle tasolle.

Kyyneleitä olen viime aikoina kuluttanut ehkä eniten järjestellessäni päässäni asiaa nimeltä agility. Asia, joka on minulle ollut elämäni varrella sekä harrastus, kilpaurheilu että työkin. Nyt joudun määrittelemään tämän asian kaikella tavoin uudestaan. Luulin jo vuosi sitten kesällä, että ensi kesähän tulee pian ja voimme olla Killen kanssa taas kentillä, mutta näin tämä vuosi vierähti ilman, että mikään on muuttunut. Nyt tuntuu, että on se hetki, että lähden tämän asian kanssa toiseen suuntaan, en enää toivo, en enää usko - päätin unohtaa ja olla ajattelematta. Katselin tässä viime viikolla youtubesta enduro-videoita - lähinnä erilaisista kilpailuista. Silmääni pisti useimmissa videoissa se, että reittien varrella seisoo yleisössä vanhempia miehiä, jotka kannustavat ja tukevat nuorempia kuskeja. Sillä hetkellä tajusin, että itse en ole nimenomaan tuohon vielä valmis; seisomaan ja kannustamaan agilitykentän reunalla. Kaikesta mentaalivalmennuksestani huolimatta en ole onnistunut mieltäni muokkaamaan niin, että hyväksyisin tuon asetelman itseni kohdalla. Ehkäpä tilanne olisi eri, jos olisin 20 vuotta vanhempi - mutta kun en ole, vaan terve ihminen parhaassa iässä, jolla ainoastaan nilkka päätti heittäytyä hankalaksi. Olen jopa hieman pettynyt itseeni, etten ole tälläistä mielenmuutosta saanut omalla kohdallani aikaan. En ole kyennyt agilityn suhteen vaihtamaan roolia pelkästään valmentajaksi ja kannustajaksi. Tämä on myös yksi syy, miksen voi tätä työtäkään enää tehdä; intohimo hiipuu ja tilalle asettuu ahdistus. Minulle tarjottiin myös töitä eräästä pääkaupunkiseudun agility-yrityksestä - niin siis ilman, että olin kysellyt - mutta viime viikonloppuna päätin, etten ota tuota työtä vastaan. Minun polkuni on nyt menossa eri suuntaan ja vaikka maailma sen varrella näyttääkin epävarmalta, on minun nyt astuttava sen polun vietäväksi.


Yksi asia erityisesti tekee mieleni surulliseksi. Kun lähtee elämässään toiseen suuntaan, niin samalla läheltä katoaa moni kaveri, jonka kanssa on tätä harrastusta ja työtä jakanut. Itselleni on tällä hetkellä jotenkin äärettömän vaikeaa jakaa agilityn iloja muiden kanssa - jo, se etten siihen pysty ärsyttää itseäni, sillä kyllähän muiden ilon jakaminen on itsellekin tärkeää. Tämä on kuitenkin minulle jollain lailla vain liian iso kakku pureskeltavaksi. Ehkä tämäkin asia tarvitee vain itkeä läpi, hyväksyä osana elämän tarinaa. Toisaalta, ainahan voin palata, kun hetki on oikea ja moni ihminen on silloin siellä maailmassa edelleen. Täytyy luottaa, että todelliset ystävät pysyvät kaikesta huolimatta. Niitähän tässä eniten tarvitaan.

Näitä tunteita työstäessä pohdin myös sitä puolta; mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Ei agility todellakaan ole elämän tärkein asia, eikä se saisi määrittää mieltäni näin paljon. Sitten kävikin niin, että elämä antoi siitä kouriintuntuvan todisteen, ikäänkuin herättäen minut näkemään sen tärkeän elämässäni.
Lapseni oli nimittäin tätinsä kanssa Porvoon hoplopissa viime viikolla ja yllättäen, ilman mitään erityisempää syytä, oli täysin vieras mies rynnännyt lapseni luo, tarttunut häntä rinnuksista niin kovaa kiinni, että rinnan iho oli jäänyt käden ja paidan väliin.  Rintaan tuli ruhje ja lapsi luonnollisesti säikähti melkoisesti. Asian kuultuaan säikähti äitikin. Se raivon ja hädän tunne, kun tajuaa, että joku täysin vieras ihminen on satuttanut lasta. Teimme asiasta rikosilmoituksen ja toivomme,että tekijä saadaan vastuuseen. Tuo oli se hetki, kun elämä kertoi minulle sen, mikä on tärkeää. Se tärkein on juuri hän, tuo pieni ihmisentaimi, jota yritän vaalia maailman pahuudelta. Voisin itse vaikka istua pyörätuolissa halvaantuneena, jos se takaisi sen, että lapseni säilyisi turvassa tässä kovassa maailmassa. Kiitollisuuden tunne täyttää mielen, että tuollainen pieni poika on elämääni annettu - juuri sellaisena kuin on. Tämä on sitä tärkeää, oikeasti tärkeää.



Kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut, on tämä tarina myös pysäyttänyt minut - sekä ajatuksissa että konkreettisesti. Olen kuitenkin ollut rohkea ja antanut itseni pysähtyä. Ottanut haasteen vastaan ja tustutunut itseeni. Tuo matka ei ole helppo; itsensä kanssa oleminen voi olla jokus todella vaikeaa. Tunnistaa ja myöntää oma keskeneräisyytensä, heikkoutensa ja haavoittuvaisuutensa. Keskustella itsensä kanssa rehellisesti. Toisaalta lopulta löytää se voima ja energia, jota sisällä virtaa - uskallus heittäytä sen mukaan ja löytää jotain uutta.

Se mitä se on tuottanut mukanaan on ehkäpä elämäni tärkeintä ja suurinta: olen rakastunut omaan mieheeni uudestaan. Löytänyt kadoksissa olleen kipinän ja läheisyyden. Löytänyt itsestäni aivan huikean uuden seksuaalisuuden, nautinnon mitä en ole ennen kokenut. Vuosien varrella - 15 vuoden aikana - matkalle on mahtunut kaikenlaista. Olen ollut hapannaamavaimo, väsynyt vaimo, kiukkuinen vaimo - ja seksuaalisesti haluton vaimo. Tiedän, että liikun tätä kirjoittaessani todella henkilökohtaisella alueella, mutta toisaalta koen suurta tarvetta kertoa tämän, sillä tiedän, etten ole todellakaan ainut nainen, jonka tarina on tälläinen. Heittäytyessäni oman mieleni sopukoihin, uskalsin avata itseni kokonaan myös toiselle. Asia, jonka tajuaminen tekee olon lähes pyörryttäväksi. Tämäkö oli tämän kaiken tarkoitus? Oliko Kaarina se, joka väänsi ja käänsi pääni ajatukset lähes pakolla uuteen suuntaan - suuntaan, jonne ei mennä ilman tuskaa ja työtä. Fyysinen kipu avasi mielen kanavia - kanavia, joista osan on ollut tukossa lähes 40 vuotta. Seksuaalisuus on syvintä mitä ihmisessä on, siihen puoleen tutustuminen on ollut tähän astisen elämäni suurin saavutus; erävoitto, maailmanmestaruus, rataennätys tai kunnarijuoksu. Ehkä olin siihen vasta nyt valmis, elettyäni riittävän kauan. Olen onnellinen siitä, että juuri tämä mies on tämä asian minun kanssa jakamassa - ihminen, joka on pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodet. 

Löysin kaappeja siivotessani pankin kirjekuoren takapuolelle kirjoitetut runot, jotka olemme mieheni kanssa vaihtaneet tekstiviesteillä vuonna 2002 asuessani opiskelupaikkakunnalla. Niihin tiivistyy paljon sitä, mistä rakkaudessa on kysymys. Ensimmäinen runo on siis omaa käsialaani.

                                         " Sydämeni syvin syke on sinua täynnä,
                                            ihoni muisti on kosketustasi tulvillaan.
                                            Ajatukset rakkaudesta lämmenneet ."

                                                                   - L.Vuorela-

 Tämän runon sain vastauksena samaisena tammikuisena yönä:

                                        " En voi luvata sinulle tähteä taivaalta,
                                          ainoastaan kaiken rakkauteni. "

                                                    - E.Kivikoski -


Kiitos rakas, että olet siinä - myös vaikeina päivinä. Rakastan sinua.






keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Naps! sanoi Kaarina

En tiedä oliko edellisen kerran fysioterapia joku pienen pieni askel siihen, että Kaarina voisi luovuttaa tämän kiusaamispelin. Jukan käsittelyn lopulla nilkasta nimittäin kuului naps! ja Jukka tuuletti. Mä makasin hoitopöydällä kysymysmerkkinä ja hymyilin, nyt vissiin tapahtui jotain merkityksellistä. Ja niin tapahtuikin; tämä naps! oli kuulemma sellainen, jota Jukka on odottanut jo kolme viimeistä käyntikertaa. Eipä ollut kertonut mulle - mikä voi olla ihan hyväkin - että oli hieman ollut huolissaan miksei jalka ala vastata hoitoon. Nyt nilkan koko liike olisi sellainen, että sitä voidaan alkaa jälleen leikkauksen jälkeen kuntouttamaan myös jumpalla. Tosin tuolla kerralla en saanut mitään suurempia jumppia, sillä nilkan pitäisi nyt itsekseen orientoitua uuteen tilanteeseen - niin Kaarina, kuulitko, alas nyt sitten orientoitua ja vauhdilla! Nilkan liikettä pidetään nyt yllä mobilisoinnilla, jonka teen itse ja kevyellä nilkan aktivaatiota parantavalla jumpalla. Tämän Naps!-käynnin jälkeen jalka oli aivan huumavan ihana muutaman päivän. Kävin kaupassa ilman, että kävely sattui - meinasin purskahtaa onnentunteesta itkuun, kun olin päässyt limuhyllyjen kohdalle asti. Siis sinne saakka, ettei jalkaan sattunut. Muistakaa mua, kun kävelette Primassa, mä en olen 1,5 vuoden aikana pystynyt kävelemään sitä kauppaa kokonaan läpi ilman kipua. Nyt mä tein sen Salessa ja olin onnesta soikeana.

Tätä fysioterapiakäyntiä edeltävällä viikolla käväisin taas siellä kivun syvässä suossa. Teki mieleni huutaa, oikein kovaa. Huudon sijaaan kantautui huuliltani itkunsekaista ulinaa, johon sekoittui väsymystä ja hyvin syvää tuskaa. Kipu voi näköjään olla myös sellaista, että tekee mieli lähes oksentaa. En kuitenkaan oksentanut.

Syynä olivat jalan lisääntyneet hermokivut. Jalka oli hyvä tuota edeltävän viikon fysioterapian jälkeen pari kolme päivää, tai siis kivut olivat lieviä - lähinnä sitä ikuista kipua kävellessä. Sitten kävin salilla ja uimassa ( fyssarin luvalla) ja loppuviikosta hermokivut pamauttivat kunnon tehoilla päälle. Kipu pysyy edelleen kantaluun ympäristössä, mutta nämä hermokivut seilaavat ulko- tai sisäpinnalla, joskus ihan kantaluun päässä. Niiden ärsyttävyys on se, että niitä tulee myös levossa; sykäys joka kestää noin 15-30 sekuntia, mutta sen voimakkuus saattaa joskus olla sellainen, että meinaan alkaa itkemään. Pidätän hengitystä ja puristan silmiä kiinni. Suurimmaksi osaksi se on kuitenkin siedettävää. Näiden kipujen yltyessä en voinut välttyä ajatukselta, että mistä ihmeestä minua tässä elämässä rangaistaan tälläisellä piinalla, tälläisellä tuskalla, joka salpaa hengityksenkin. Puristaa rinnasta ja laittaa oksettamaan. Selvästi aivot ovat oppineet tunnistamaan nämä kivut, sillä vähän ennen kuin tuollainen poltto nilkassa alkaa, tunnen vatsanpohjassa ikään kuin säikähdyksen tunteen. Tiedättekö? Sellainen samanlainen, kun säikähtää jotain unohtunutta hommaa tai muistaa jonkun jännittävän asian, jota kohti on menossa. Sellainen pieni muljahdus vatsassa, aivot selvästi säikähtävät jo nanosekunnin etukäteen, mitä on tulossa.

Tämän sekamelskan keskellä päätin aloittaa hermokipulääkkeet. En enää pystynyt olemaan näiden uusien kipujen piinamana. Tätä kirjoittaessa olen syönyt noita lääkkeitä reilut kolme viikkoa ja voisin sanoa, että ne ovat ainakin vieneet sen pahimman kivun pois - sen, joka meinaa räjäyttää aivot pihalle. Jukka epäilee, että hermokivut ovat mahdollisesti olleet signaali kropalta siihen, ettei se ole kuitenkaan ollut valmis siihen käsittelyyn mitä olemme jalalle tehneet. Toivomme, että ne häviävät sen myötä, kun jalka alkaa olla valmiimpi.

Ehkä nilkan pitää löytää tälläinen harmonia.

Tällä viikolla Kaarina tosin sai jälleen uuden lisänimen: Ka**apää-Kaarina. Haava nimittäin päätti jälleen suuttua eli siinä alkoi ilmetä tuleduksen oireita - 2,5 kk leikkauksesta! Tuon tajutessani meinasin räjähtää raivosta. Piti laskea kymmeneen etten mennyt ja hajoittanut kasaa lautasia. Fysioterapiassa ei voitu jalkaa käsitellä tämän takia ollenkaan. Ei muuta kuin lääkäri-Mikon luo Kamppiin. Mikko hieman avasi haavan päätä ja tarkisti, ettei siellä olisi mitään onteloa. Ei onneksi ollut, mutta tuosta pienestä reijästä tuli pihalle pieni pala itsestäänsulavaa tikkiä. Tiedä sitten oliko se syynä haavan ärtymiselle. Nyt vaan toivotaan, että haava rauhoittuu suihkuttelulla, eikä sitä tarvitse enää tutkia. Alan olla aika täynnä tätä haava-episodia.

Lääkärin jälkeen kävin K-kaupassa hakemassa juotavaa ( kts kuva alla). Alkoi ihan naurattamaan. Piti kassallekin sanoa, että mitähän nyt tapahtuu kun juon tämän juoman. Taisi olla vinkki elämältä pitää vaan pää kasassa, vaikka kuinka pusketaan toiseen suuntaan.



Muuten elämässä on ollut aika kiireistä ja välillä onneksi unohdan jalan tilanteen - erityisesti jos touhu liittyy asioihin, joita tuo jalka ei haittaa. Töitä olen hakenut, toistaiseksi tuloksetta. Ryhmät pyörivät elokuun loppuun ja sen jälkeen olisikin mukavaa löytää joku kiva työpaikka. Teimme myös tarjouksen uudemmasta talosta tässä Ryttylässä ja laitoimme näin ollen oman talon myyntiin. Ensimmäinen näyttö oli eilen ja ihan kuulkaas korvapuustit paistoin keittiön pöydälle näyttöä varten - nyt toivotaan sitten tarjouksia! 

Uusista harrastuksista ehdoton ykkönen on crossiprätkä, jonka Lasse hankki meille yhteiseksi menopeliksi. Yksi haave elämässä toteutettu. Ai että mä odotan, että pääsen ajamaan! Tiedän, ettei tämä ole harrastus sieltä turvallisimmasta päästä, mutta jostain syystä minä en siitä nyt jaksa välittää - kaipaan adrenaalia vereen, huumetta, jonka tiedetään peittävän myös kipua. Varusteiden hankinta on meneillään, joista tärkeimpänä löytyi kaverin kautta niin ihana tyttökypärä. Pinkkihän se on oltava. Kiitos ystäväni, teit mut onnelliseksi. Kaarinan kannattaa nyt varautua kovaan ajoon ja vaarallisiin tilanteisiin - toivottavasti se on sitä mieltä, että touhu menee nyt sen osalta ihan yli. Ihan saa itse valita millaista menoa haluaa katsella - puolestani voimme olla eri mieltä asiasta. Ei muuta ku kaasu pohjaan!


250 kuutiota voimaa!

Mun ihana tyttökypärä <3